Livearvostelut
TAMMERFEST 2005 - TORSTAI - MAIJA VILKKUMAA, MAJ KARMA, ELäKELäISET, TERäSBETONI, DAMN SEAGULLS YM.
Tammerfest-torstaina oli tarjolla keskiviikkoa enemmän juoksemista, sillä päätin ehtiä katsastamaan viiden, osittain aika kaukanakin toisistaan sijaitsevan paikan tarjonnat. Onneksi ilta muuttui auringon laskettua kaduntallaajan kannalta lähes siedettävän viileäksi, joten hölkkääminen mestasta toiseen ei vaatinut tajutonta hien erittämistä. Sisätiloissa hiki sen sijaan virtasi valtoimenaan, mutta sehän vain lisää tunnelman tiiviyttä. Ja ainakin yhden artistin keikalla paidasta luopumiseen suorastaan kannustettiin. Ilta eteni tähän tyyliin.
Torstain iloisin yllätys oli, että Eläkeläiset päätti heittää hyvin lyhyellä varoitusajalla ylimääräisen keikan Klubilla. Ja mikä parasta, keikka alkoi jo kuuden jälkeen, joten ehdin jopa piipahtaa siellä. Kuten odottaa saattoi, Klubi oli hyvinkin tyhjillään aikaisen ajankohdan ja myöhäisen ilmoituksen vuoksi. Mutta humppakansaa valui tasaisen tappavaa vauhtia mestoille humppaputken käynnistyttyä. Koko nelikko esiintyi hämärässä salissa tyylikkäissä aurinkolaseissaan, joita ukkelit pitivät päissään kuulemma samasta syystä kuin leijonat sateisella Kauppatorilla keväällä 1995. Eli edellisillan keikalla ja siellä nautituilla iloliemillä oli kaiketi ”jotain” tekemistä lasimuodin valinnan kanssa. Pienestä krapulasta huolimatta humpat irtosivat tutulla varmuudella, vaikka takahuoneesta ei ollutkaan löytynyt kuin viiniä ja olutta (ei siis lainkaan alkoholia!). Suurin huomio kiinnittyi humppamiesten muuttuneeseen kokoonpanoon, sillä urkutaikuri Onni Waris oli korvattu uudella papalla, jonka henkilöllisyys jäi hämärän peittoon. Koko köörin soitto sujui tutun ankarasti ja oikeita säveliä kunnioittamatta, joten tunnelma oli nopeasti katossa ja nitrot matossa. Ikävä kyllä jouduin poistumaan paikalta jo keikan alkuvaiheessa, sillä Tammerkoski-laiva teki lähtöään Laukontorilla.
Perinteisten Tammerfest-risteilyiden sarjaa jatkoi kunniakkaasti tänä vuonna Maj Karma, joka oli heittänyt huikean keikan edellisenä iltanakin. Hyvissä ajoin loppuunmyyty paatti täyttyi jos jonkinnäköisestä karmasta. Ja kas kummaa, kyytiin hyppäsi viime hetkillä myös jokapaikanhöylä J. Hynynen. Kun seura oli mukavan boheemia ja värikästä ja sääkin ihanteellinen, keikastakaan ei voinut odottaa kuin loistavaa. Eikä Harjavallan hulttiolauma pettänyt odotuksia, sillä kahteen puoliskoon jaettu setti piti sisällään tuttujen keikkahittien lisäksi bändin harvinaisempaa matskua. Pienen sisävesilaivan sisätilat tarjosivat sopivan kodikkaan ja tiiviin tunnelman, jossa niin bändi kuin antaumuksellinen faniryhmä viihtyivät huikean hyvin (lukuun ottamatta rumpali Savolaista, joka uimataidottomana kuulemma pelkäsi kuollakseen). Iso osa biiseistä koostui Sodankylä- ja Metallisydän-kiekkojen rankoista paloista, joiden lisäksi nautiskeltavaa riitti aina Valaiden laulusta Saksalaiseen musiikkiin, jonka bändi muisteli esittäneensä aiemmin vain kerran. Myös Buster Keaton ja The Best of Mozart kaikuivat pitkään risteilijöiden korvakäytävissä. Keikasta silmin nähden nauttinut Ylppö ihastutti jengiä myös puikkelehtimalla yleisömeren seassa. Varsin miellyttävä kolmetuntinen, jonka jälkeen oli mukava etsiytyä teräksisen veljeskunnan eteen.
Teräsbetonin kuuman ja kiireisen kesärundin oli Tammerfestin pysähdyspaikkana oli Senssi, tuo diskojen mersuksi itseään mainostava teinihelvetti. Ihme kyllä, hädin tuskin täysikäiset, viimeisen päälle tällätyt, värikkäisiin minihameisiin ja toppeihin pukeutuneet amisprinsessat ja rautaa pumppaavat, karvanoppien ja isojen subbareiden voimaan luottavat lippispäiset hyppyritukat eivät olleet kansoittaneet tällä kertaa Senssiä viimeistä paikkaa myöten, vaan tilaa riitti myös metallikansalle. Porukkaa olikin tungokseen asti. Perinteiset teiniasusteet olivat vaihtuneet Orjatar-paitoihin, jotka kävivät kovaa tahtia kaupaksi. Pitkähkön odotuksen jälkeen metallisoturit hyppäsivät lauteille ja aloittivat tutusti nimibiisi Teräsbetonilla, jossa Aholan ääni ei ollut aivan parhaassa terässä kenties kovan keikkatahdin ja paikan huonon ilmanlaadun vuoksi. Keikan päästessä paremmin vauhtiin karstat lensivät kuitenkin huit helvettiin Aholan kurkusta, ja peilipallojen lasit olivat tuttuun tapaan kovilla. Yleisö tunsi kiitettävän hyvin lähes biisin kuin biisin sanat ja järjesti mukavan kuoroillan myös seuraavissa biiseissä, Metallisydän ja Älä kerro meille. Ne jäivät valitettavasti kohdallani illan viimeisiksi betoniralleiksi, sillä taas oli otettava ritolat ja suunnattava kohti seuraavaa pelipaikkaa, Pakkahuonetta.
Matkalla Pakkahuoneelle piipahdin vielä Yo-talolla, jossa Damn Seagulls lopetteli yleisön pähkinöiksi tanssittanutta keikkaansa. Vaikken bändin musiikkia tunnekaan kuin parin radiobiisin verran, en ihmettele pätkääkään, miksi Yo-talo oli niin pullollaan iloista ja hurmioitunutta kansaa. Bändin leppoisan ska-sävytteiset rock-rytmit ovat omiaan luomaan paljon kotoisamman ja jalat paremmin vipattamaan saavan fiiliksen kuin tosikkomaiset metallibändit fasistisine nyrkinpuinteineen. Ei sillä, ettenkö silti viihtyisi paljon paremmin metallin parissa, mutta tässäkin genressä on viehätyksensä. Damn Seagullsiin täytyy tutustua uudemman kerran paremmalla ajalla. Mutta nyt siis kohti Pakkahuonetta ja Suomen tiukimman rokkarin keikkaa.
Jotenkin kummasti olen onnistunut välttämään koko ikäni Maija Vilkkumaan keikkoja (yhtä Tarharyhmän pistokeikkaa lukuun ottamatta), joten oli jo aikakin hankkiutua eroon tästä aukosta sivistyksessä. Voimakkaiden Maija! Maija! -huutojen sävyttämänä bändi kipusi lopulta lavalle ja aloitti setin, jonka jokaisen biisin olin joskus kuullut, vaikken omista yhtäkään Maijan levyä. Ahkerasta radion kuuntelusta on siis ainakin joskus hyötyä. Avonaisista ovista ja läpivedosta huolimatta Pakkahuone oli tuskallisen kuuma paikka, minkä artistikin totesi useaan otteeseen. Mutta se ei Maijaa ja poikia hämännyt, sillä keikka oli melkoista rock ’n’ rollin juhlaa viimeisiin encoreihin asti. Setti painottui uusimman Se ei olekaan niin -kiekon materiaaliin, mikä oli sinänsä harmi, sillä Vilkkiksen paras anti löytyy Meikit, ketjut ja vyöt -ajoilta. Parhaat vibat meikäläisen punttiin aiheuttivat lähes hevin tasolle yltävät Ingalsin Laura ja Ei, jonka lauluosuuksista yleisö hoiteli valtaosan mallikkaasti. Myös Tähti, Kristiina, Mun elämä, Väärin ja Ei saa surettaa toimivat vähintään yhtä hyvin kuin radioaalloilla. Ja tuli se Satumaa-tangokin sieltä, hyvä niin. Bändin soitossa mikään ei jäänyt kaivelemaan, eikä sen puoleen Maijan äänessäkään, jossa on huomattavasti enemmän särmää kuin kaiken maailman tonykakoissa. Ainostaan välispiikit olivat turhan aneemisia (tyyliin Onks teillä hyvä meininki?), mutta eihän kaikkien toki tarvitse mennä jutuissaan Hynysen tasolle.
Maijan myötä oli hyvä jättää jäähyväiset tämän kesän Tammerfesteille, joiden kolme viimeistä päivää olisivat tarjonneet vielä vaikka mitä näkemisen ja kokemisen arvoista. Metallikansan kesäkinkerit Helsingissä vetivät kuitenkin magneetin lailla puoleensa, joten Tampere sai jäädä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaupunkifestarit toimivat paremmin kuin luonnonhelman tapahtumat. Näin siksi, että olen niin mukavuudenhaluinen, että haluan rankan festarielämän päätteeksi kunnon sänkyyn, josta saa herätä kunnon toiletin, kunnon jääkaapin ja kunnon suihkun välittömästä läheisyydestä. Täytyy siis toivoa, että Tammerfest kukoistaa vielä monta vuotta.
Julkaistu: 2005-07-26
Toimittaja: Olli Koikkalainen
