Livearvostelut
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis.
POTLATCH - MM. RADIOPUHELIMET, FUN, RAUHAN ORKESTERI, RISTO, SEPI KUMPULAINEN, AVARUS, PEKKO KäPPI
Potlatch on pohjoisamerikkalaisten intiaaniheimojen seremonia tai juhla, jossa isäntä osoittaa mahtavuutensa syytämällä vierailleen ylenpalttisesti lahjoja. Potlatch-nimeä kantoi myös Oranssissa 14-16.1. järjestetty marginaalimusiikille omistautunut festivaali. Maallisessa ylellisyydessä ei tuolloin ryvetty, mutta henkistä rikkautta oli tarjolla sitäkin enemmän. Minulle Potlatch merkitsi kolme päivää kiehtovaa mielenavarrusta enimmäkseen uuden ja ihmeellisen musiikin parissa.
Rock-spektaakkelit
Olen viime aikoina omaksunut noisekitaraimproon epäloogisen nyrpeän asenteen. Enää ei riitä särö, surina ja vingutus sellaisenaan, vaikka se toki ihanaa onkin. Haluan ja en halua rakenteellista johdonmukaisuutta. Metelöinnin pitää olla epätäydellistä ja mestarillista. Sen pitää aaltoilla, tyrskytä ja riuhtoa mukaansa. Hitto vie! Sen pitää toimia! Aïrin Sonic Youthia ja Caspar Brötzmannia mukaillut esitys ei vakuuttanut kokonaisvaltaisesti, mutta nämä mahdottomat vaatimukset huomioon ottaen, kyseessä oli kuitenkin keskivertoa paremmasta kitararääkkäyksestä.
Lauantaipäivän vimmaiseen päätökseen saattanut Fun manasi Aïrin tapaan instrumenteistaan noiserock-perinteelle uskollista meteliä, mutta esitysformaatti oli täysin erilainen. Reseptin voisi kiteyttää seuraavasti: rämäpäisen punkahtavia ralleja ja äkkiväärää vaihtoehtojunttaa 80-90-luvun taitteen jenkki-indien hengessä. Livenä yhtyeen meno ei ollut yhtään sen säyseämpää kuin trion ärhäkällä Szklarska Poreba –debyytillä, vaikka yllättävän suuri osa setistä eteni jonkinasteisella junnausvaihteella. Tanssikansa, johon itsekin tässä vaiheessa iltaa lukeuduin, nautti täysin siemauksin Funin nerokkaasta rokkauksesta. Encorena kuultiin versiointi iki-ihanasta U-96: Das Boot -syntsahitistä, eli funilaisittain ”U69: Das Lovebootista”. Kerrassaan herttaista.
Rämisevää lo-fi bluespunkia soittanut Panssarijuna oli teknisistä vaikeuksistaan huolimatta hauskaa kuunneltavaa. Se oli kaikessa veijarimaisuudessaan perin vinoutunutta menoa, mutta Potlatchin, ja miksei koko Suomen kieroimman pop-yhtyeen tittelin ansaitsee kyllä Risto. Laulaja-kosketinsoittaja Risto Ylihärsilän kappaleet ovat täynnä piruilua ja räävitöntä sanailua, mutta myös inhimillisen kömpelöä kompastelua ja lämminhenkisyyttä. Vaikutelma on samalla eksentrinen ja puoleensavetävä. Riston Potlatchin keikkaa odotin hyväksi, muttei sentään näin loistavaksi. Setin kohokohtia oli debyyttilevyn pophelmi Nina, olen palasina sekä suoraan sanottuna vittumaisen hyvä Levy-yhtiön jätkät.
Ainoa yhtye, joka kaikin tavoin vastasi odotuksiani, oli oululainen kulttiveteraani Radiopuhelimet. Viisikko veti perjantain päätteeksi energisen keikan täyteen ahdetussa Oranssissa. Yhtyeen vokalisti Jyrki Mäki oli oma pitelemätön itsensä, testosteronia uhkuvat nuoret miehet riehuivat lavan edustalla ja ilmassa oli hektisen punkjuhlan tuntua... Mutta minä en edelleenkään ymmärrä tätä yhtyettä. Radiopuhelimien räkäisen svengaavassa poljennossa oli taaskin imua, mutta niin kuin aina ennenkin, alkoi orkesterin anti puuduttaa puolessa väliä settiä.
Herkät laulelmat
Red Carpet –miehistöäkin sisältäneen Harry Hunks -viisikon symppis-pop säväytti ajoittain mainiostikin. Tyylillisesti jossakin Belle & Sebastianin ja Sister Flon välillä viihtyneet indien karheat laulut olivat hienoisesta keskinkertaisuudesta huolimatta mukavia tapauksia kaikki. Sanoituksia olisi ilmeisesti kannattanut kuulostella tarkkakorvaisemmin. Laulajan spiikeistä päätellen ne saattoivat hyvinkin muodostaa leijonanosan näiden sävelmien tenhosta.
Lauluntekijyyden eri ”ammattimaisuusasteita” ja niiden merkityksellisyyttä pääsi puolestaan miettimään kolmen festivaalilla esiintyneen artistin kohdalla. Kiilasta ja Päivänsäteestä tuttu Lau Nau (Laura Naukkarinen) esitti hauraudessaan olemassaolon reunamilla horjuvia, mutta oudon viehättäviä laulelmia Vihreiden kuulien pienimuotoisen kolistelun ja puhaltelun tukemana.
Mitä ilmeisimmin outsiderismin verukkeella festivaaliin kiinnitetty Sepi Kumpulainen taas osoitti pelkistämisen, huumorin ja elämänilon olevan yhtä merkittävää osa musiikintekoa kuin soittotaito ja sävellyksellinen monipuolisuus. Kapakkakeikkoihin tottunut kansantaiteilija oli hieman hämmentynyt Potlatch-konsertin muodollisuudesta, mutta itse asiassa luulen yleisön olleen se osapuoli, jolla oli kaikkein vaikeinta asennoitua esitykseen. Ilmapiiriä voisi kuvailla kohteliaan vaivautuneeksi. Toisaalta, vaikka Sepin jutuille välillä naurettiin hieman teennäisesti, tarjottiin aplodeja sentään reippaalla kädellä. Sunnuntaina saatiin sitten musiikkipuristitermein kuulla ”oikean muusikon” esittävän ”oikeaa musiikkia”, kun Pekko Käppi hurmasi yleisönsä taitavalla jouhikonsoitollaan ja kauniilla perinnelauluillaan. Kansantaiteilija hänkin.
Maalailut ja tunnelmoinnnit
Potlatchin aloittanut Shogun Kunitoki teki oitis vaikutuksen. Kahden kosketinsoittajan, yhden rumpalin ja useamman filmiprojektorin voimin postrockahtavia sähkömyrskyjä nostattaneen trion esitykseen huomasi nopeasti uppoutuvan. Yhtye yritti pyrki särkemään kappaleidensa samankaltaisuutta ajoittaisilla ”sirkushenkisillä” urkuintroilla, mutta kokonaisuudesta jäi silti hieman monotoninen vaikutelma. Piirun verran suurempi lumovoima oli sunnuntaina esiintyneellä Hirvileualla, joka loihti Oranssiin maagisen ilmapiirin. Claviolan, haitarin, urkujen ja perkussioiden yhteispelistä syntynyt hypnoottinen tunnelma täytti jostain syystä mieleni maalaisvisioilla; mökeillä, mummoilla ja saunoilla.
Potlatchin ”maalauksellisen” musiikin tarjontaan lasken myös festareiden monipäisimmän yhtyeen, Avaruksen. Kesti hetken ennen kuin lavalla hämyilevään, ameebamaisesti sykkivän organismin tuottamaan äänimaailmaan sai kontaktin. Pikkuhiljaa yhtyeen vellova äänimassa ja taustalle heijastettu abstrakti vilinä alkoivat vaikuttaa, jonka jälkeen keikka oli yhtä pimeässä istumista, hurmoksellista vaappumista ja folk-psykedeliaa. Eräänlainen koneellinen vastine Avarukselle oli Psychotomimetic Agents, jonka verkkaisesti soljuva elektroninen hälyvirta tarjosi festivaalin viimeisenä päivänä täydellistä lääkettä sunnuntaiseen olotilaan.
Vapaamuotoinen meuhka
Potlatchissa esiintyi liuta orkestereita, jotka rakensivat esityksensä täysin improvisoidun soitannon, tai pikemminkin epäsoitannon ympärille. Tällaisten äänileikkien arvostaminen on useasti sekä epäsovinnaisesta äänitekstuurista nauttimista että käsitteellis-älyllistä pähkäilyä. Ilmeisesti itse hämmentymisessä piilee jokin vastustamaton esteettinen piirre, sillä jopa Braspyreet, jonka esitys oli sarja toisistaan irrallisia hillittömyyksiä ja lavasekoilua, jaksoi kiehtoa jollain tasolla. Mutta mikä on hyvää hämmennystä? Pitääkö hämmennyksessä olla idea? Braspyreetin konsertissa ei sitä mielestäni ollut, vaikka sisälsikin joitakin oivallisia ylilyöntejä.
Herttalussuässän päämäärättömässä kolistelussa oli myös miellyttävä äänellinen ulottuvuus, mutta Maniacs Dream vei koko tämän taitamattomuuden varaan rakentuvan epämusiikkihomman äärimmilleen. Tässä yhtye, joka tekee flegmaattisesta soundcheckistäkin taidetta. Maniacs Dream olisi täydellinen antiyhtye, jos se ei olisi jollain hullun logiikalla nivonut käsittämättömyytensä yhteen ja lisäksi sirotellut sinne herkullisia yksityiskohtia, kuten mahtavalta kuulostanut ja näyttänyt lelusähkökitara.
Potlatchissa koettiin myös pari ikimuistoista freejazz-keikkaa, josta päällimmäisenä mainittakoon Hetero Skeleton. John Zornia saanee syyttää/kiittää tämänkin meluperkeleen olemassaolosta. Tämä viisikko on ikään kuin Painkiller kertaa kaksi. Kaksi fonistia, kaksi rumpalia, yksi kitaristi eikä mitään järkeä. Herrojen esitys oli täydellisen mielipuolista freejazznoise-tykistystä alusta loppuun, ja eihän tuollaisesta terrorista voinut kun tykätä. Hetero Skeleton vastasi Potlatchin ylivoimaisesti intensiivisemmästä puolituntisesta.
Täysin erilaisesta näkökulmasta jazzia lähestyi puolestaan Rauhan Orkesteri, joka oli sunnuntain päättävä vetonaula. En olisi ikimaailmassa kuvitellut että freejazz voi olla näin hauskaa. Olin aivan ällikällä lyöty. Rumpali ja kontrabasisti pysyivät jokseenkin aloillaan, mutta yhtyeen kaksi puhaltajaa pelleilivät ympäriinsä ja ilakoivat sellaisella innolla, että sitä tempautui itsekin leikkiin mukaan. Rauhan Orkesterin esitys oli suurenmoinen sekoitus leikkimielisyyttä ja suvereenia soittotaitoa, mutta veikkaan että henkilökohtaisesti en jaksaisi kuunnella tuollaista musiikkia levyltä.
Loppufiilikset
Potlatch oli kaikin puolin onnistunut tapahtuma. Alkoholittomuudestaan ja etäisestä sijainnistaan huolimatta paikalla oli runsaasti väkeä ja tunnelma oli miellyttävän kotoisa. Musiikkitarjonta oli hurjan mielenkiintoinen. Kaikkia esityksiä katsoi mielellään, joskin yhtyeitä taisi olla hieman liikaa. Lauantain ja sunnuntain aikaisimpiin esityksiin ei millään jaksanut vääntäytyä. Kiitokset järjestäjille! Toivottavasti Potlatch tulee taas ensi vuonna!
Julkaistu: 2005-02-01
Toimittaja: Tom Sundberg
