Levymaistofiilikset: Diablo – Silvër Horizon & Maistotuokio #15 – Pyynikin Käsityöläispanimo Corium Black Stout

 

Huomenta/Päivää/Iltaa, Noisen lukijat.

Suomen musiikkiskenessä on nähty muutaman vuoden sisään jo useita suoria yhteistyökuvioita bändien ja panimoiden välillä Sinebrychoffin Kotiteollisuuden kautta lanseeraamasta Koff Rock-lagerista Maku Brewingin teettämään Amorphis Pale Aleen. Mutta vain yksi näistä kollaboraatio-oluista on havaintomme mukaan mennyt yleisen otsikkokaveerauksen tasolta levy- ja jopa biisikohtaiseen linkitykseen.

Kalajoen ja Tampereen ristisiitoksessa maamme metallipartioiden etulinjaan kehittyneen Diablon uusinta levyä saatiin odottaa vuosi jos toinenkin, eikä kuolasuisia kuulijoita päästetty viime talven katveessa todellakaan helpolla. Syyskuussa 2015 julkaistu Silvër Horizon on melkoinen järkäle, jolta ei ensimmäisellä kuuntelukourallisella löydy Icon of Fleshin tai The Preacherin tasoisia huimia täsmäohjuksia, joilla bändi taannoin Brewokratiankin tietoisuuteen iski.

Levy on tarinallinen kokonaisuus vahvalla science fiction-rungolla, jossa biisit kutovat kertomuksen hyvin kylmäävällä varmuudella pieleen menevästä avaruusmatkasta kohti yksinäisyyttä ja kuolemaa. Tunnelma on hyvin paljon vahvemmin luokkaa 2001: Avaruusseikkailu kuin Hei, Taas Me Lennetään, joten kriitikkona helpoin ja kliseisin vertauskuva olisi rinnastaa teema ilmeiseen tyhjyyteen syöksymisestä levyn avautumiseen kuulijalta vaadittavaan aikaan. Hidasta, mutta hyvin tehokasta kunhan kestää mukana tarpeeksi pitkään.

Musiikillisella puolella Diablolle tuttuun tonnikeijuiseen jynkky-riffittelyyn ja Heikki Malmbergin herkullisen harkitusti kikkailevaan rumputyöskentelyyn yhdistyy nyt huomattava määrä arcturusmaista kosketinfiilistelyä. Mainittakoon tosin, että mitään virtuoottista arpeggio-hölkkäilyä ei ole läsnä. Kosmiset soundimatot ja pienet melodiset lisäykset pysyvät taustaelementteinä, joten raskaamman paiskomisen ystävät voivat hengittää rauhassa.

Vaikka viittasimme yllä, ettei hittipotentiaalia levyllä ole todella mainittavissa määrin, niin eihän Prince of the Machinen viiltäville kitaramelodioille tai vaikkapa Illuminatin musertavalle kertsille voi kuin antautua ajan myötä. Meidän artikkelillemme tärkein veisu, Corium Black, on sekin vauhdillaan ja kosmokseen kurottavilla mullikuoroillaan levyn valioyksilöitä.

Joka tapauksessa, ajan myötä kiitettävän arvosanan ansaitseva Silvër Horizon on louhittu kokonaisena pakettina nautittavaksi ja kuuntelusessioiden kyytipoikana toimii mitä mainioimmin viimeeksi mainitun kappaleen mukaan nimetty tumma olunen. Annetaan japanilaisen kritiikinvaihtajamme Brewin’ Bomber Lygerin kertoa yksityiskohdista. Tämän mallin pohjalta toivomme estoitta, että suomalaiset pienpanimot ja artistit menevät aina levy- ja jopa biisi-tasolle yhteistyökuvioissaan myös jatkossa.