Herran kolmas pitkäsoitto Minä olen hullu on toisaalta tuttua Oltsua: kekseliästä ja nokkelaa, mutta kevyttä ja helposti lähestyttävää. Silti albumin hallitsevimmat elementit ovat syvällisyys ja aidosti välittyvät tunteet. Kokonaisuus seisoo omillaan, vaikka kappaleita on moneen lähtöön aina haikean kauniista Viimeisestä kesästä nimibiisin raadolliseen avautumiseen ja Salmisaaren Salomen hittipoljentoon.

Sanoituksellisesti Uusivirta liikuskelee Samuli Putron tapaisten, yksinkertaisten tilannekuvausten ja A.W. Yrjänän monitulkintaisten ja runollisten säkeiden välillä. Tulos ei ole sekavaa sanataiteliua, sillä Uusivirralla on oma tyyli, joka säilyy kautta linjan. Biisejä kuunnellessa ei synny vaivaannuttavaa tunnetta siitä, että lukisi toisen päiväkirjaa, mutta silti omakohtaisuus on läsnä. Vai mitä sanotte säkeestä äläkä saatana hymyile taas niin kuin Angelina?

Sillä ei ole väliä, onko Uusivirta todella kokenut ja käynyt läpi niitä tunteita ja tilanteita, joista laulaa, sillä tulkinta on vahvaa ja uskottavaa. Useissa kohdissa mieleen saattaa juolahtaa esimerkiksi Ville Leinosen tai muun herkän suomalaisen miessolistin nimi, mutta missään nimessä ei ole kyse matkimisesta tai jäljittelystä.

Vaikka ässäraitoja riittää ja Olavilla on selvästi kosketus sekä kitaraansa että kynäänsä, ihan napakymppiä levystä ei leipoutunut. Kun levyllä on esimerkiksi Löysäläisen laulun kaltainen superbiisi, vertaa hitusen heikompia esityksiä auttamatta niihin huippusuorituksiin. Seuraavalta levyltä on kuitenkin lupa odottaa jo täyspottia. Ja vaikka Uusivirta päättäisikin toteuttaa haaveensa ja keskittyä kalastamiseen, Minä olen hullu ei soi puhki ihan hetkessä. Sopiva sekoitus räväkkyyttä ja lapsellisuutta, mutta yhtä aikaa vakavuutta ja aikuisuutta, kantaa levyä vielä vuosien päähän.