Madonna – Confessions On A Dance Floor

Madonnan musiikkia arvioidessa on vaikeaa olla tarttumatta itse henkilöön. Viime vuosikymmenten keskeinen kulttuuri-ikoni ja pop-kuningatar on kameleonttimaisesti muuntanut itseään ja taiteellisia edesottamuksiaan, onnistuen välillä erinomaisesti, mutta myös aika ajoin flopaten. Kylmään bisnesajatteluun ja oman uran taitavaan laskelmointiin on yhdistynyt ristiriitaisia aineksia kuten viime vuosien uskonnolliset ja elämänfilosofiset käänteet. Ensimmäiset huhut paluusta puhtaaseen diskosoundiin herättivät ainakin allekirjoittaneessa aavistuksen kyynisiä ajatuksia. Artistin iän muistaen voisi helposti luulla kyseessä olevan epätoivoisen yrityksen pelastaa se mitä vielä pelastettavissa on.

Tässä tapauksessa sorruin kuitenkin turhaan ikärasismiin ja pessimismiin. Confessions on a Dancefloor on nimittäin erinomainen levy. Tyylillisesti se kunnioittaa elektronisen tanssimusiikin perinnettä, mutta tekee sen täysin 2000-luvun kontekstissa. Stuart Pricen tuotantojälki on oivaltavaa ja tyylikästä. Diskobiitit rullaavat vastustamattoman vetovoimaisesti ja suoraviivaisesti, mutta äänimaailmoissa on myös monipuolisuutta ja syvyyttä.

Hung Up -hitiltä tuskin kukaan on enää välttynyt. Kappaletta kuunnellessa voi aistia ajatuksen, että raita halutaan porata ihmisten tajuntaan kaikkien mahdollisten medioiden kautta. Abba-koukun lainaamisesta voi olla montaa mieltä. Mikään sämpläyskulttuurinen neronleimaus se ei ole, mutta se niveltyy biisin muuhun antiin kuitenkin loistavasti. Oma purkkapop-vastainen sydämeni suli välittömästi. Sama tematiikka jatkuu läpi levyn alkupuolen. Price käyttää biisien aineksina paljon ajattomia syntikkasoundeja, luoden niillä kuitenkin modernin kristallinkirkkaan äänimaiseman. Neljäs kappale, Donna Summer -riffiin pohjautuva Future Lovers, on toinen esimerkki onnistuneesta ideavarkaudesta.

Kokonaisuutena albumi alkaa notkahdella loppua kohden, mutta pahimmilta täyteraidoilta vältytään. Yhteenmiksattu levy soljuu nätisti eteenpäin ja kappaleet sulautuvat toisiinsa luontevasti. Heikoin kohta lienee itse Madonna: hänen vahvasti efektoidussa lauluäänessä on harvemmin mitään todella mieleenpainuvaa ja osa lyriikoista on puistattavan hölmöjä. “I like New York, other places make me feel like a dork.”

Vaikka albumi lienee elementissään klubeilla, on se myös tarpeeksi mielenkiintoinen kotikuunteluun. Suuri osa kunniasta on toki osoitettava Stuart Pricelle, ja tämän levyn ystävien kannattaa myös tutustua hänen aiempaan tuotantoonsa muun muassa Les Rythmes Digitalesissa. Jos muutamien ilmeisten kauneusvirheiden ja ideakierrätyksen kanssa tulee toimeen, on Confessions on a Dancefloor pettämätön valinta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-01-24
Arvostelija : Pauli Komonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.