Bändillä on myös asenne, että viinaa ja kaljaa pitää saada juoda keikoilla. Muutenkin sekoilu ja huumeet kuuluvat yhtyeen toimenkuvaan, jos ei kirjaimellisesti, niin ainakin sanoituksissa niitä vilisee tämän tästä, ja kertoohan sen jo lätyn nimikin, ettei tässä millään perinteisellä ristiretkellä olla. Sanoitusten lisäksi musiikkiin panostetaan, tai siitä ei anneta tulla mitä tahansa. Bändi edustaa vääjäämättä enemmän vanhaa liittoa kuin nuoren polven metallia. Tukkanuotta tekee kunniaa vanhalle Napalm Deathille ja kumppaneille. Asenteesta tulee mieleen myös melkoisen vahvasti Rytmihäiriö, kovin kaukana heistä ei liikuta, vaikka ihan suoranaiselta idean varastelulta vältytäänkin.

Viimeisen nistiretken musiikillinen anti koostuu tiukasta kotimaisella kielellä lauletusta death metalista ja thrashistä. Sanoista ei juuri levyllä selvää saa, mutta kansista löytyy ja pääsee seuraamaan lähemmin lähiönistien seikkailuja. Musiikissa yhtye viljelee genrensä kliseitä minkä ehtii. Riffittely on keskitempoisessa meiningissä. Kivasti etenevässä kappaleessa Ragazzi Raflis viljellään mukavasti myös melodioita, vaikka ne eivät olekaan levyllä itsetarkoituksellisia. Musiikillisia yhtymäkohtia voi löytää muun muassa vanhasta Entombedista tai Kreatorin kaltaisista yhtyeistä.

Vaikka Tukkanuotta on selkeästi omilla teillään asenteensa kanssa, se ei silti välttämättä riitä. Mikäli haluaa lunastaa paikkansa tiukasta ykköskastista, pitää olla enemmän annettavaa. Jos tekee kunniaa tietylle asialle, sen voi tehdä kahdella tavalla; joko tekee omaa juttuaan täysiverisesti tai tekee sen käyttäen kaikki mahdolliset esikuviensa kliseet lyöden vähän siinä sivussa vaikka överiksikin. Viimeinen nistiretki on ihan jees, mutta kyllä tähän kaipaisi vielä jotain lisää.