Vaikka yhtye on kansainvälisen kuuloinen, niin sen musiikissa on jotain perisuomalaista. Se tuo mieleen jylhän kotimaisen mäntymetsän, joka on niin tiheä, ettei auringonvalo paista keskiössä ollenkaan. Samalla kun auringonvalo on imetty kokonaan pois, alkaa ilman kosteus olla varsin korkeissa lukemissa, eikä verenkierto riitä lämmittämään metsän keskelle eksynyttä yksilöä.

Vokalisoinnista vastaa pääosin Anna Pienimäki, jonka persoonallinen ääni on valloittava, mutta samalla hyytävä. Tätä täydennetään ajoittain black metal -henkisellä miesäänellä. Pääosa on selkeästi kuitenkin Annan kauniilla äänellä, joka pitää loisteliaasti yhtä levyn yleistunnelman kanssa. Annan äänessä on jotain salakavalan kohtalokasta.

Sävellyksissä on useita eri kerroksia, joita ei kuitenkaan ole liian radikaalisti ja äkkiväärällä tavalla sekoitettu. Mielenkiinnon ylläpitäminen on selkeästi yksi yhtyeen valttikorteista. Esimerkkinä mainittakoon sujuva siirtyminen maailmanloppua maalailevasta tunnelmasta funk-bassolla ryyditettyyn kohtalonlaukkaan. Eikä tuo siirtymä ole ollenkaan rietasteleva.

Levy on selkeästi melko marginaalisen yleisön musiikkia, sillä sen haastavuus on monelle varmasti liikaa. Yksinkertaisuus ei kuulu yhtyeen sanavarastoon, mutta vastustamattomuus sitä vastoin kuuluu. Tämä levy on palkitseva oikeastaan lähes jokaisella mittarilla mitattuna, vaikka hohtoa himmentää hieman viimeiseksi jätetty munkkikuoron osuus. Levy on kaksiteräinen miekka, jota on hankala sijoittaa tuppeen satuttamatta itseään. Parempi siis pitää ase esillä ja käytettävissä, sillä sitä saatetaan pian tarvita.