Damn Seagulls – Hunting Season

Ei koskaan pitäisi laittaa erilaisia musiikkiesityksiä arvojärjestykseen, mutta melko vähäisin huolin voi sanoa, että Damn Seagulls on yksi tämän maan parhaimpia livebändejä. Yli genrerajojen on mahdollista nauttia tästä punkbändistä, joka soittaa rock’n’rollia, ryyppää ja rellestää, laulaa herkästä rakkaudesta alakouluenglannilla ja keikoilla puhallinsektion elinvoiman pyyhkäistessä yli lattian panee se kaiken kansan tanssijalat vipajamaan.

Hurjasta live- ja yöelämämaineestaan huolimatta Damn Seagulls on päässyt jo kolmanteen levyynsä, ja myös studioura on ollut vakuuttava: kaksi pitkään työstettyä, hyvän vastaanoton saanutta pitkäsoittoa takana. Lisäksi tuoreessa muistissa on muutamien bändin jäsenien hedelmällinen vierailu Desert Island Sessions -levyllä.

Hunting Season laajentaa Damn Seagullsin horisonttia vain vähän kahden aikaisemman albumin esittelemistä elementeistä. Debyyttialbumilla laulut olivat vielä autotallirokkia, hiomatonta ja melko korutontakin, joskin henkilökohtaisen kuuloisia pikku lauluja. Kakkoslevy laajensi repertuaaria melko paljonkin, ja bändi kasvoi isoksi niin soundillisesti kuin sävellyksellisestikin. Uutuuslevy jatkaa edellisten tuotoksien linjalla ja nojaa erinomaisiin sävellyksiin ja sovituksiin sekä vokalisti Lauri Elorannan persoonalliseen tekstiin ja tulkintaan.

Levyn avaa intron jälkeen todella menevä, torvilla ryyditetty rocklaulu, joka tempaa välittömästi mukaan hikeä ja testosteronia tihkuvaan Damn Seagullsin maailmaan (avauslaulun nimeksi on merkitty levynkannessa mystinen Novus Ordo Mundi, mutta kertosäkeessä kyllä lauleskellaan Lord of the Fliesistä, joka taasen olisi merkattu introraidan nimeksi). Voimallinen avaushan ei koskaan ole pahitteeksi; sitten vuorossa onkin muutama hieman rauhallisempaa osastoa edustava raita, joista singlenäkin julkaistu Libertine hempeilee jopa huilun säestyksellä. Ja alun konerummuilla, mikä on jotakin aivan uutta.

Yksi Damn Seagullsin huikeuden tekijöistä on juuri onnistunut, tasapainoinen, monipuolinen kokonaispaketti. Riehakkaammat laulut kertovat kovasta menosta ja etenevät räyhähengen tavoin, mutta samoihin albumikokonaisuuksiin bändi saa mahdutettua myös erinomaisen melankolisia slovareita, pianoa, jousia ja muuta. Hunting Seasonilla, kuten edellisilläkin pitkäsoitoilla, levyn päätösraita on tällainen rauhallisen osaston suureellinen laulu. Tämänkaltainen punkin, r’n’r:n ja soulin upea yhdisteleminen onnistuneesti kertoo laulujen säveltäjän/säveltäjien ylivertaisesta lahjakkuudesta. Näyttää siltä, ettei basisti Töni Köskisen poistuminen riveistä ole tylsistyttänyt sävellyskynää.

Damn Seagulls saa ilman muuta, tästäkin levystä, täydet viisi pistettä. Sen energia, tunnetaso, sovituskyky ja asenne on vain jotain, mitä on todella vaikea kuvitella tässä maassa mistään näinkään isosta bändistä löytyvän. Bändi, jonka musiikissa yhdistyvät erinomainen soittotaito, laaja-alainen sävellysosaaminen ja vittumainen punkhenki yhdistettynä melankolian ja elämänilon vaihteluun on ylivertaista.

Oikeastaan bändin nettisivujen esittelyn lause “raw emotion, served stadium-sized” summaa aika hyvin sen, mitä Damn Seagulls on saavuttanut: hyvin kirjoitettuja rocklauluja, jotka toimivat niin mies-ja-kitara- kuin parinkymmenen hengen kokoonpanollakin ja onnistuvat koskettamaan, eivätkä tunnu oikein koskaan olevan väärässä paikassa. Hämyisät klubit, stadionit, baarin peränurkka. Autotalli, sinfoniaorkesteri, mitä vaan, missä vaan, ja tuntuu siltä että nämä miehet hoitavat homman kotiin. Levyn viimeinen laulu Sunday 6 AM paneekin jo Coldplayn puntin tutisemaan, ja yksi levyn laulujen introista rippaa surutta U2:sta. Mihinköhän nämä kaverit vielä pääsevätkään?

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2009-02-09
Arvostelija : Perttu Kantonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.