Kitara on Hooksilla luonnollisesti vahvana elementtinä mukana. Mistään heikkisilvennoismaisesta lurituksesta ei kuitenkaan ole kysymys, pikemminkin mieleen nousee kuvia ruosteisista kielistä ja pölyisistä matkalaukuista. Soundi on luonnollisen kuuloinen, ilmava, sekä maisemaltaan rento, ja svengi pitää mukavasti otteessaan läpi koko levyn. Hooksin pelkistetty maailma korostuu sikarilaatikkokitaran, stompboxin ja ajoittain kuultavan banjoilun myötä. Mielenkiinto pysyy yllä myös levyn taidokkaan rakenteen vuoksi, rouheammat menopalat on sijoitettu juuri oikeisiin kohtiin siten, että monipuolisuuden vaikutelma pysyy yllä. Ajoittain kuultava karu slide kuulostaa erittäin hyvältä, ja on hieman sääli että sitä kuullaan niin vähän. Ei makeaa mahan täydeltä, ymmärrän, mutta seuraavalla levyllä tätä maukasta maustetta voisi olla mukana vähän rohkeammalla kädellä – se kun näyttää taidokkaasti sointuvan biiseihin ja sopivan myös artistin sormiin.

Hooks on hyvä levy, ja herättää kotimaista kenttää mallikkaasti vuoteen 2009. Marty the Random Guy olisi ehdottomasti päästävä kokemaan myös livenä, sillä hämyisellä klubilla tämän kaltainen musiikki on tunnetusti parhaimmillaan. Roots-musiikki on taitolaji, joka joko luonnistuu itsestään tai menee pahasti metsään. Marty the Random Guy avaa pelin erinomaisen lupaavasti, Turussa onkin syttymässä pienimuotoinen tähti bluesin tuuliselle taivaalle.