Levyn alkupuoliskolla karnevaalitunnelmaisista kosketinsoittimista ja puhtaasta, hoilaavasta laulusta on aistittavissa lievähköä Arcturus-henkisyyttäkin. Pantheïst on kuitenkin lähtenyt musiikillisesti liikkeelle selvästi erilaisista lähtökohdista ja se on myös kuultavissa. Levyn alkupuolella kappalemateriaali on suhteellisen hidasta, sijoittuen useimmiten selvästi keskitempoisen alapuolelle. Joskus tosin kuullaan nopeampaakin riffiä, laiskahkoa blastbeatiakin ja esimerkiksi Unkown Landin rokkaavampi loppuosio on maittavaa kuultavaa. Parhmaillaan bändi onkin juuri Unknown Landissa ja sitä seuraavassa Dum Spiro Desperossa.

Levyn vitoskappale Oblivionista lähtien edetäänkin sitten enemmän tai vähemmän funeral doom -nopeuksissa levyn loppuun saakka. Kosketinsoitinosuudet ja meldoinen, taustemmalle jäävä laulu täydentää sopivasti karskia örinää lopputuloksen ollessa enemmän rauhoittava kuin ahdistava. Vaikka askel perinteisempään suuntaan ei ehkä ole kokonaisuuden kannalta aivan täysin perusteltu, kantaa loppupuolen monoliittinenkin materiaali oman painonsa. Oikeastaan ainoa selvästi hieman heikompi raita levyllä on aloituskappale Deliverance. Vaikka päälle tunnin mittaiselle levylle toki mahtuu muutenkin joitakin kuolleempia kohtia, on yhtye kuitenkin arvosanansa ansainnut.