Ensi kuulemalta kolmikon erittäin perinnetietoinen doom yhdistyy manan majoille siirtyneeseen Reverend Bizarreen, mutta erot löytyvät nopeasti. The Wandering Midget edustaa tuomion julistamisen okkultistisempaa suuntausta, ja yhtyeen symboliikassa on paljon yhteistä esimerkiksi Black Widow’n kanssa. Myös Pentagramin ja 70-luvun suttuisen progen vaikutus kuuluu. Enimmäkseen biisit raahautuvat hitaasti ja raskaasti eteenpäin, mutta paikoin kiihdytellään reippaampaan tahtiin. Ajoittaiset NWOBHM-kohtaukset toimivat terävinä piristysruiskeina. Laulu muistuttaa yhä pitkälti Albert Witchfinderia, mutta Samuel Wormiuksen omaleimaisempi ilmaisu työntyy jo esiin. Bändi soittaa hienosti yhteen, ja takuuvarma groove saa irtonaisemmatkin kohdat pysymään paketissa.

The Wandering Midget hoitaa hommansa juuri niin kuin pitää. Biisit ovat hyytävän pahaenteisiä ja massiivisen rankkoja. Silti pelkkiin itsestään selvimpiin doom-riffeihin ei ole tyydytty, vaan esimerkiksi Family Cursen katkaisee tomwaitsmainen hulluttelu. Erilaisia psykedeelisiä seiskarirock-kohtauksia on myös ripoteltu sinne tänne. Bändiltä löytyy tarvittavaa rohkeutta toteuttaa hullumpiakin ideoita - lopputuloksen ehdoilla. Tällä tavalla ensimmäinen täyspitkä on saatu kuulostamaan loppuun saakka mielenkiintoiselta. Silti Serpent Coven ei ole lopulta kovin omaperäinen albumi, mutta perinteisiin nojaavalle bändille kyseessä ei ole kummoinenkaan synti.