Kiekon avaustahdit mennään jokseenkin Teräsbetonin hengessä, sillä Kirjoitettu taistelu on varsin taistelu- ja uhmapitoinen. Mukana on sekä ärhäkkää riffittelyä että melodista kertosäettä, eikä Vahalan persoonallinen lauluäänikään kuulosta lainkaan hullummalta. Tunnelmaltaan hämyisämpi Unensieppaaja ei potki persuksille yhtä kovaa, sillä kertsi on ärsyttävä ja soolokin kovin irrallinen muusta biisistä. Paholainen kuulostaa taas enemmän heviltä, mutta kokonaisuus ei ole aivan tasapainossa. Toisin on seuraavana kuultavalla Suruton maa -kappaleella, jonka haikeat melodiat tarjoavat kiekon selvästi parhaat kuunteluhetket. Tämän jälkeen tuleva Ketä maailma odottaa ei enää jaksa säväyttää, vaikka teksti sisältääkin asiaa.

Mooseksen kantapää yllättää positiivisesti tarttuvalla yleisilmeellään. Levyn Akilleen kantapääksi koituu kuitenkin lopulta taiteilu rockin ja hevin välimaastossa: hevareille meno saattaa kuulostaa turhan löysältä, kun taas suomirokin ystäville biisit voivat olla liian säröpitoisia. Hatunnosto lähtee joka tapauksessa siitä, että bändi kulkee yhä tänä päivänä selvästi itse valitsemaansa polkua.