Soundimaailma on omaa luokkaansa: tunnistettavaa ja puhdasta, raskautta unohtamatta. Graniitinharmaata tylytystä sävyttävät erittäin onnistuneesti Valtteri Lahtisen monipuoliset kiippari-äänimatot. Kolme kitaraa tukee yllättävän hyvin kokonaisuutta, biisit eivät tosin muidenkaan soittajien osalta lähde hajoamaan missään kohtaa. Sekä soittajat että levyn biisit pelaavat hyvin yhteen: bändi suorastaan tihkuu positiivista synergiaa. Usein tässä tilanteessa viimeistään laulun värittömyys tai laulajan äärirajoilla kulkeva ääni tiputtaa tasoa, mutta ei nyt. Sami Ahola täyttää vokalistin paikkansa ehdottomalla varmuudella.

Ainoa motkottamisen arvoinen miinus on biisien yllätyksettömyys - joka on, harmi vain, kuitenkin mainittava heikkous. Tämä ei kertakuuntelulla vielä tule esiin eikä muutamallakaan, mutta tiuhemmassa kuuntelussa (kyllä, olen digannut kuunnella tätä enemmänkin) biiseistä ei enää tahdo löytyä uusia tasoja tai ulottuvuuksia. Ja se on kuitenkin bändille elinehto. Siksi täytyy, vaikkei niin mielelläänkään, antaa lupaavalle bändille kolmonen. Vähän äkkiväärää wääntöä lisää Samppa Lahtisen muuten komeisiin biiseihin, niin se on siinä!