DNA on Alasimen kolmas demo. Homma on näennäisesti hanskassa, mutta mielikuvituksettomat sävellykset ja yksitotinen tulkinta vievät yhtyeen turhan kauas napakympistä. Demolla on viisi biisiä, joista parhaiten toimivat kaksi ensimmäistä, mytologiasta aiheensa ammentavaa kappaletta. Ahtaan alku on kuin suoraan Niskalaukauksen pöytälaatikosta. Muutenkin pelataan tutuilla palikoilla: perusriffittelyä ja simppeliä rummutusta, jollaista raskaampi suomirock on tulvillaan.

Deoksiribonukleiinihappo – joka myös DNA:na tunnetaan – on miltei seitsemänminuuttinen mammutti. Yhtye katsoo menneisyyteen ja äityy vallan profeetalliseksi. Kappaleeseen on haettu rauhallista, mutta samalla painostavaa tunnelmaa, jota paisutellaan matkan varrella ennen purkaukseen päättyvää finaalia. Oikeasti kyseessä on epäonnistunut ja tylsä tekele, jonka aikana yhtyeen paukut loppuvat pahasti kesken.

Demon kaksi viimeistä kappaletta tekevät aihepiiriensä myötä eroa muuhun materiaaliin. Sähkömeri on nolohko tarina tietoverkkoihin eksyneistä ihmisistä, johon on lisätty karmean kuuloiset välihuudot. Muistojen kuvat muistuttaa ihmissuhteiden kiroista, mutta kompastuu tuttuun ongelmaan. Kappale on turhan perinteinen, eikä edes erityisen taidokas rokkijunttaus.

Alasin henkilöityy ainakin levyllä vahvasti laulaja Jani Leinikkaan ja rumpali Ville Ruuskaseen. Ensin mainitun tulkinta on vielä hapuilevaa ja paikoin turhan monotonista, mutta miehellä on onneksi tunnistettava ja mieleen jäävä ääni. Jälkimmäinen miekkosista vastaa teksteistä. Yrityksen puutteesta ei voi Ruuskasta syyttää, mutta vielä löytyy petrattavaa. Nykyajan ilmiöiden kuvaamiseen eivät rahkeet riitä, mutta vanhahtavan materiaalin parissa jälki on hieman lupaavampaa.