Yhtyeen thrash-voittoinen perusta saa muutamalla kappaleella varsin oivallisia mausteita hieman modernimmasta metallista. Suurin muutosaste iskee pintaan Perfect Family -nimisellä kappaleella, jolla osa kulusta muistuttaa alaskalaista 36 Crazyfistsiä. Tämähän on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Muutenkin kyseisessä seitsemän minuutin kappaleessa on ajoittain varsin erilainen ote muuhun materiaaliin verrattuna. Osittain liikunta tapahtuu jopa hardcoren ehdoilla.

Valitettavaa yhtyeen kannalta on kuitenkin se, että näitä saman alan, osittain melko aihiollisia, julkaisuja on liian paljon tarjolla. Sieltä erottuminen vaatii melkoista ulosantia, joka tarjoaisi oivallisia variaatioiden heijastumia. Burdenin eduksi kääntyviä elementtejä levyllä on onneksi normaalia enemmän. Standardinomaisella takomisella lienee sanansa sanottavana siihen, että varsin moni kotimaisista thrash-koneista alkaa olla kiinnitettynä ulkomaisiin pientalleihin.

Muutamalla vanhemmalla raidalla meno on suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa kuin uusilla, mutta samalla niiden ulottuvuus kuitenkin kärsii jonkin verran. Seuraavalle levylle yhtye joutuu pakosta poikimaan uusia kappaleita, ja siihen mennessä olisi hyvä sauma saada sävelsäkkiin sisällöllisesti kestävämpää tavaraa. Kenties perinteiset laukat kannattaa suosiolla jättää vähemmälle huomiolle ja koukuttaa materiaalia hieman enemmän, johon suunta hieman jo tälläkin levyllä on. Vaikkapa sitten Promotor-kappaleen tyylisillä bläkkisosiolla, jos ei suurempaa koukutusta nähdä tarpeelliseksi. Pohjaa laajentamiselle yhtyeessä kuitenkin selkeästi on, ja ratkaisutkin ovat suhteellisen toimivia. Perinteisen thrashin tuoma lisäarvo kun alkaa olla näinä aikoina varsin mitätön.