Brocken Moon siis luottaa lähestymistyylissään särökitaroiden ja rääkylaulun lisäksi satunnaisiin puhtaisiin lauluihin ja akustisiin kitaroihin sekä taustalla materiaalia alleviivaaviin kosketinsoittimiin. Materiaali vaihtelee keskitempoisen ja kiihkeämmän juoksutuksen välillä, vaikkei tässä nyt mitään nopeusennätyksiä lähdetäkään rikkomaan. Kaiken kaikkiaan levyn viisi ensimmäistä kappaletta ovat tunnelmanrakentelulta varsin hyvin onnistunutta, jopa vähän omaleimaistakin black metalia, jota kuuntelee mielellään, jos se nyt ei mitään elämää suurempaa tarjoakaan.

Levyn päättävä Part VI taasen on harvinaisen selvä pastissi Burzumin Rundgang Um Die Transzendentale Säule Der Singularitätista: puhdas sähkökitara toistaa samaa yksinkertaista kuviota parinkymmenen minuutin ajan, muiden elementtien lipuessa hiljaa taustalla. Yleensä tällaisten kappaleiden toimiminen on hyvin riippuvaista kuuntelijan sen hetkisestä tunnelmasta, mutta Brocken Moon onnistuu hypnoottisen tilan luomisessa normaalia paremmin, jättäen ehkä jopa esikuvansa taakseen.

Viimeisen kappaleen tyylillinen eroavaisuus tekee albumista hieman kaksijakoisen kokonaisuuden, joka tuntuu hieman haittaavaan kuuntelukokonaisuutta. Perusvahvat ja selkeät, mutta myöskin raa'ahkot soundit ja yleisluontoisen onnistunut, tasavahva kappalemateriaali kuitenkin takaavat sen, että ei Brocken Moonille nelosta huonompaa arvosanaa kehtaa antaa.