Audrey Horne – Le Fol

Olet saattanut nähdä sen sarjakuvan, jossa suomalaismiehet huutelevat terassilla naapuripöydän ruotsalaisille, että täällä vedetään humalahakuisesti kaljaa eikä tissutella viiniä. Jos Audrey Horne olisi ollut viini, niin tein samalla tavalla kuin nuo miehet. Vedin muutaman vuoden rypälesadon etukäteen, sen sijaan että olisin antanut sen hitaasti kypsytellä klassikoksi.

Lastfm:n mukaan kahdeksan päivän kuuntelusaldooni mahtuikin Audrey Hornen ensimmäisen kahden levyn lisäksi kaksi soittokierrosta Turmion Kätilöiden kaksi uutta biisiä, ei mitään muuta. Sitten oli pakko pitää hienoinen muutaman viikon krapulatauko ja kuunnella jotain muuta välillä. Kuuntelutauon jälkeen Audrey Horne kuulostaa edelleen yhtä hyvältä kuin tuon fiilistelyputken aikana ja edellinen levy No Hay Banda, jolle annoin 3/5, alkoi kuulostaa todella erinomaiselta siinä samalla.

En haluaisi lietsoa stereotypioita, mutta bändi tulee Norjasta ja kaksi jäsenistä on soittanut blackmetal-bändeissä, onko yllättävää? Metallitausta kuuluu aika selkeästi läpi soitossa, mutta bändi kuitenkin kuulostaa Album of the Yearin aikaisen Faith No Moren ja A Perfect Circlen sekoitukselta, johon on sekoitettu ripaus Alice in Chainsia. Varsinkin Roddy Bottumin (Faith No More) soittotyyli ja soundi on kosketinsoitossa vahvasti esillä. Faith No Moresta poiketen Audrey Hornen ei ole tarvinnut toimia edelläkävijänä, vaan on vetänyt linjansa selkeämmäksi kokonaisuudeksi, josta on otettu kaikki enemmän ja vähemmän turha kokeellinen kikkailu pois.

Levy kuitenkin yllättää lähes jokaisella kuuntelulla, kuinka massiivisia biisit loppujen lopuksi ovat vaikka ne kuulostavat todella yksinkertaisilta. Yritin esimerkiksi lähteä analysoimaan miksi erään kappaleen alku kuulosti niin muikealta. Analysointi kesti kauan, mutta huomasin kuinka läjä todella yksinkertaisia asioita tekevät yhdessä yhden mahtavan kokonaisuuden. Lisäksi tamburiinin voimakäytöstä suuri plussa.

Kaikki tämä parhaus kuitenkin kulminoituu laulaja Toschiehen. Jos 1998 Faith No More olisi päättänyt jatkaa ilman Mike Pattonia, olisin itse ehkä ehdottanut miestä siihen pestiin. Mahtava ja monipuolinen ääni, lisäksi kynästä irtoava erittäin oivaltava lyriikka, kuten “the realitycheck is in the mail” ja “I’m a witness to my highschool reunion, I might be trouble but I wish them hell” saivat hymyn naamalle. Näillä raaka-aineilla saa kuorruttua kakun niin, että ähkyksi asti pääsee fanipaloittelemaan.

Omissa kirjoissani alkuvuoden paras levy. Ainoana miinuksena singlebiisiksi valitun Thresholdin kertosäkeen loppu.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2008-06-09
Arvostelija : Anssi Tenhunen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.