Children Of Bodom – Blooddrunk

Children of Bodom toi lähes viiden vuosikymmenen takaiset telttailumurhat Suomen nuorison tietoisuuteen jo kauan ennen kuin Nils Gustafsson joutui julkisuuteen esittämään sipulipainotteista puolustuslitaniaansa. Sittemmin runsaassa kymmenessä vuodessa orkesteri on noussut yhdeksi valtakunnan musiikkiteollisuuden menestyneimmistä vientivalteista. Blooddrunk on pitkäsoitoista jo kuudes, ja viisikon paahto jatkuu pitkälle sellaisena kuin olettaa saattaa.

Yhtyeen alkuaikojen teknistä melodista deathia yhdistellään viime vuosina mukaan tulleeseen hardcore- tai asennetyyliseen riffittelyyn, ja Aleksi Laihon tuttu jaujau-rähinä sekä Janne Wirmanin perinteisen muovinen kosketinsoundi maustavat keitosta. Wirman pääsee paikoin esille jopa huvittavan paljon: bändille tunnusomainen ns. hehkutussyntikkaefekti kuullaan jo kolmen sekunnin kuluttua levyn alusta.

Yhtyeen levytyksille on ollut ominaista se, että jo valmiiksi maailmanluokkaa edustava soittotaito tuntuu tiukentuvan entisestään levy levyltä, mutta samalla kappaleiden kiinnostavuus hiljalleen kärsii. Vaikka musiikilliset elementit ovat Blooddrunkilla paikoin hyvinkin lähellä parin ensimmäisen levyn tunnelmia, sävellyksissä ei paria poikkeusta lukuun ottamatta päästä läheskään yhtä toimiviin kappalekokonaisuuksiin. Yhtye saa ahdettua jo neliminuuttisiin sävellyksiin niin monta erilaista osaa, ettei useankaan kuuntelun jälkeen muista, mikä tilutus kuului mihinkin kappaleeseen. Osioiden holtiton vaihtelu syö musiikista tunteen: aiemmin yhtyeen sävellyksissä oli usein tietty sävy tai teema, mutta nyt turhan moni kappale tuntuu vain kokoelmalta sekalaisia melodianpätkiä, joilla ei ole syvällisempää keskinäistä suhdetta.

Ongelmia tulee myös hitaammista osioista, joissa perinteisten Bodom-leadien taustalle survotaan runttaavaa jenkkikitarointia. Riffit ovat pääosin yllätyksettömiä ja tympeitä, eikä Laihon vokalisointi ole niiden rinnalla tarpeeksi aggressiivista.

Parhaimmillaan CoB on tuttuun tapaan oikoessaan mutkat ja tarjoillessaan meneviä melodioita; thrashaava avausraita Hellhounds on My Trail on tästä selkein esimerkki, ja myös Tie My Rope sekä kömpelösti nimetty Done with Everything, Die for Nothing rullaavat parhaimmillaan mallikkaasti. Rauhallisempi Banned from Heaven onnistuu hetkittäin tavoittamaan dramaattisia sävyjä, jotka tuovat mieleen esimerkiksi vanhan Everytime I Dien. Tyypillistä Bodom-levyä paremmin kätketty järvimurhateema löytyy Lobodomy-kappaleesta, joka on levyn mitäänsanomattomimpia vetoja: yhtyeen pirtaan heikosti istuva uhoaminen vie uskottavuutta.

Nimiraita Blooddrunk esittelee sangen yhtentekeviä kosketinjuoksutuksia, mutta monotonisuudestaan huolimatta kappaleessa on jonkinlaista tarttumapintaa. Teennäisen rankasti runttaavat kitarat kuitenkin tekevät hallaa tällekin raidalle. Stonesta muistuttavia tilunpätkiä ei koko levyllä juuri kuule; Roope Latvalan osaksi on ilmeisesti tullut jäädä yksinomaan komppikitaristiksi, vaikka Laiho onkin varmasti jossakin vaiheessa yrittänyt siirtää enemmän sävellysvastuuta vanhalle idolilleen.

Orkesterin soittotaidot lienevät tässä vaiheessa uraa hioutuneemmat kuin koskaan, ja se valitettavasti kuuluu paikoin lopputuloksessa negatiivisella tavalla: viisikko panostaa enemmän virtuoosimaiseen soittoon ja näppärien yksityiskohtien loihtimiseen kuin tarttuvuuteen ja musiikin palvelemiseen.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2008-04-01
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.