Konsepti on sinänsä ihan tyylikäs, mutta sanoituksia kuunnellessa rivien välistä tihkuva yrmeä äijämentaliteetti aiheuttaa välillä puistatuksia. Mieleen hiipii väistämättä ajatus, että kyseessä on taas yksi suomalaisen miehen sieluntuskaa säteilevä mykkäkoulumetallin edustaja, joka vetää debyytin jälkeen oman arkkunsa kannen kiinni ja unohtuu tyystin. Lauluista vastaavan Tuukka Koskisen raspihuuto on sentään miellyttävän ponnekas, ja seassa kuullut puhtaat naislaulut sopivat kuvaan tavanomaista paremmin. Katsotaan, jaksaako Saattue kannatella puupalttoota vielä toisen albumin ajan.