 Tiedättekö mikä on parhautta? Yllätykset. Kun bändi tekee debyytistään jo aivan järkyttävän tiukan albumin, yleensä sen jälkeen ei voi seuraavalta albumilta yleensä odottaa oikeastaan muuta kuin aivan totaalista pettymystä, kun ne bändin parhaat biisit on yleensä käytetty sille debyytille. Näitä pettymyksiä on käynyt omalla kohdallani lähimenneisyydessä mm. Stam1nan ja Turmion Kätilöiden kanssa. Mutta mitä menee MyGrain tekemään? Vielä tiukemman kakkoslevyn.
Ensimmäinen kuuntelukerta meni aivan totaalisesti ohi, mutta jo toisella kuuntelukerralla huomasi, että perkele sitähän muistaa Asphyxiated and Inflammable kertsin melodian ulkoa ja Waltari-tyyliset meiningit ja efektoidut räppivokaalit Killing Timessa vain yksinkertaisesti toimivat.
Vaikka lähtökohtaisesti bändin soundi on metallinraskas, biisit eivät ole kokoajan sitä 250bpm rölliosastoa, vaikka välillä mennäänkin laittoman lujaa. Kappaleista pystyy ilman meedion tutkintoa ja tiukkaa keskittymiskykyä selkeästi tunnistamaan todella tarttuvia melodioita ja kaikki elementit oikeasti erottaa toisistaan.
Kun kokoajan ei vedetä täysiä, vaihdetaan kappaleiden keskeisiä tempoja ihan reilusti, pidetään kappaleet mukavan pituisina ja kappaleille on annettu kunnolla tilaa hengittää, pysyy mielenkiintokin yllä pidempään kuin sen vartin. Tällöin päästään siihen, mihin varsinkin metallibändien pitäisi aina pyrkiä. Eli siihen, että kappaleet erottaa toisistaan eikä tunnu siltä, että vetäisi taas yliannostusta sitä 40 minuutin biisiä geneeristä puolalaismetallia, jota bändi kutsuu albumiksi.
Suurin ihastukseni aihe oli kuitenkin laulaja Tommyn ääni. Vaikka mörrimöykkyvokaaleita löytyy, mutta vokalisti käyttää ääntään todella paljon monipuolisemmin kuin useammat muut äärimetallivokalistit. Ei ainakaan tule nopeasti mietittynä heti mieleeni kovin montaa muuta suomalaisia metallilaulajia, jotka vetäisivät yhtä laajalla skaalalla. Yhden käden sormilla pystyy laskemaan ne, jotka sekoittavat esityksessään matalalta että (semi)korkealta puhdasta laulua ja huutoja, sekä päälle vielä murinaa, korinaa, örinää, kirkunaa ja ininää.
Mutta sitten tullaan taas tähän metallimiesten lempivinkumisaiheeseen eli omaperäisyyteen. Tässä tapauksessa siihen, että bändi kuulostaa hyvin ruotsalaiselta. Mitäs helvetin väliä sillä on, jos Dark Tranquillity ja In Flames oli ennen tätä tekemässä melkein samaa matskua, on tää ainakin selkeästi parempi kun In Flamesin pari viimeisintä levyä. Ei tämä mitään instant-klassikkomateriaalia ole, kuten ei 99.99% muistakaan julkaistavista levyistä, mutta ei tästä yhtään huonoa biisiä löydy.
|
Tämä viikko | Blogi
