Ja millaista jälkeä miehet ovatkaan saaneet aikaan! Graveyard Dirtin tyyliä voisi kuvata sekoitukseksi My Dying Bridea ja Swallow the Sunia, eli tarjolla on tunnelmallista doomia parhaimpien oppien mukaisesti. Jos referenssiorkesterit ovat tunnettuja korkeasta laadustaan, samaa voi sanoa Graveyard Dirtista. Biisit ovat pitkiä ja polveilevia kokonaisuuksia, jotka vievät kuulijaa kuin pässiä narussa. Etenkin kitarat soivat niin kauniisti, että sielussa asti tekee kipeää.

Rise... Fallen Skies saa kunnian aloittaa kavalkaadin. Biisi kasvaa yli kymmenminuuttiseksi eepokseksi, vaikka tiivistämisen varaakin olisi ollut. Kahdessa seuraavassa biisissä ei sitten sanomista enää olekaan. Laulajan käheä ääni herättää paikoin epäilyksiä, mutta lopulta palaset loksahtavat kohdalleen ja laulu muuttuu erottamattomaksi osaksi yhtyeen murskaavan lohdutonta sointia. Näkisin painajaisia, jos en antaisi tälle levylle täysiä pisteitä.