No arvuutellaan sitten. Hellcity lienee Helsinki ja 13 postinumero. Se sijaitsee siinä Tuomas Vimman työläiskaupunginosan, eli Rööperin nurkilla, aika lähellä Kasarmintoria. Melkoisen rock-alue. No joo. Debyytin promosaatteessakin kehuskellaan vain netissä olevaa videota, joten aika pitkälti vaiston varassa mennään.

Mutta mikä sitten on Hellcity 13. Periaatteessahan yhtye on jossain goottiromantiikan ja hardrockin välimaastossa, mutta itselleni levyn kierrätys antoi ymmärrykseen aivan toisenlaista informaatiota. Bändi on kuin goottirytkyihin puettu Popeda soittamassa Tia Mariaa. Vaikka levyllä on sekä naispuolinen, että miespuolinen vokalisti, niin kuunteluarvo ei ole kovinkaan kummoinen. Oikeastaan sitä olisi saatu paranneltua hieman jättämällä Mika mikin varresta kokonaan pois, ja antamalla päävastuu Susannahille. Mutta nyt tilanne on tämä, joten ei oikein auta kuin yrittää kärsiä.

Heppoisista sävellyksistä ja erittäin kliseisestä meiningistä jää mieleen hyvässä merkissä ainoastaan muutama soolonpoikanen, pari kivaa melodiaa ja myötähäpeään kuulijan suoltava meininki. Pisteet yrittämisestä, parista hyvästä ideasta ja herkästä My World Has Stopped -nimisestä päätösraidasta. Mutta kyllä tämä muuten kaikessa korniudessaan syöksyy lärvi edellä suoraan junttiosaston puolelle.