Sävellykset ovat jokseenkin epäyhdenmukaisia, mutta toisaalta taas suomirockiksi värikkään puoleisia. Sovituksissa osataan jättää tilaa ja fiilistä sinne, missä sitä milloinkin tarvitaan. Soittimetkin pysyvät käsissä, vaikka tietty rytminen jämäkkyys rakoileekin. Laulupuolella on paljon opittavaa tulkinnan, sävelkorkeuden ja timen osa-alueilla. Hätäisesti vahvempaa demotasoa olevat soundit ajavat juuri ja juuri asiansa omakustanteeksikin.

Rohkeutta orkesterilta ei puutu. Nyt pitäisi saada sitä visiota, munaa ja tarranauhaa nauhallekin asti. Tällä haavaa hommasta paistaa huumori läpi liian dominoivassa roolissa, mistä johtuen orkesteria on rahtusen hankala ottaa tosissaan. Ehkä sitä ei ole haluttukaan?