Avaus ei voisi olla selkeämpi: muutama sekunti odottelua ja konekivääribasari pohjaan. Amoral on malliesimerkki skandinaavisen metalliosaamisen teknisestä kehittyneisyydestä: soitto on puhdasta ja tyylikkäästi vaihtelevaa. Kolmen avausraidan yleisolemus on vakuuttava: melodisuus on sopivassa suhteessa karumpaan sahaukseen, ja myös runsaat kitarasoolot piristävät. Varsinaisena tunnelmankohottajana toimii kuitenkin rennolla sing along -duuririffillä varustettu Mute, joka on samalla varmasti yksi Amoralin toimivimpia keikkabiisejä.

Ja juuri kun ripeämpi vääntö alkaa puuduttaa, rauhoittuu levyn tunnelma keskitempoisella Few and Far Betweenillä. Seitsemäs D-Drop Bop pomppuuttaa vauhdikkaasti. Hienoin yllätys on kuitenkin lähes maalailevan tunnelmallinen lopetusraita Pusher. Ainoa kritisoitava seikka Amoralin materiaalissa on vokaalien hienoinen persoonattomuus - rykiminen on toki aggressiivista ja skarppia, mutta ei siitä paljon mieleen jää. Tuotantoteknisesti laulu onkin usein uitettu syvälle kitaroiden dominoimassa äänikuvassa.

Reptile Ride on Amoralin paras albumi ja se esittelee jalostunutta kuolometallia laajalla skaalalla. Jos huumorintaju taipuu vielä hupaisaan kansitaiteeseen, on kyseessä lähes virheetön kokonaisuus - yksi vuoden metallilevyistä.