Ghosts of Devotion on tasaisen laadukas ja hyvällä tyylitajulla tehty levy, josta ei suoranaisia heikkouksia löydy. Surumielinen tunnelma pysyy ehjänä alusta loppuun, ja tehokkaimmillaan kylmät äänimaisemat tuntuvat leijuvan lumen lailla kaiken hyvän ja aurinkoisen ylle. Esimerkiksi hyytävä So Long, ärhäkillä tuplabasareilla höystetty The Sun is Dead sekä sangen hienoja sellomelodioita sisältävä päätösbiisi Cold kutittelevat mukavasti melankoliahermoa. Bändi ei lähde tavoittelemaan äärimmäisyyksiä, vaan biisit pysyvät inhimillisen mittaisina ja niiden tempo rullaa tyylilajin pahimpia monstereita rivakammin. Toisaalta yhtye osoittaa kansalaisrohkeutta versioidessaan Burzumia, sillä tuskinpa on olemassa helpompaa tapaa saada skenepoliisit peräänsä kuin bläkkiksen pyhän lehmän tuotantoon kajoaminen. Depressed Moden näkemys Dunkelheitista kuitenkin toimii hyvin ja istuu muitta mutkitta orkesterin oman tuotannon jatkoksi.

Levyltä kuitenkin kuulee, ettei yhtye ole vielä saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Vaikka bändillä onkin yritystä löytää oma soundinsa, luottaa se vielä liikaa hyviksi havaittuihin doom-genren perusratkaisuihin. Niinpä paikka paikoin biisit uhkaavat kallistua peruspullaksi. Soundillisesti levy on hienoa työtä, mistä yhtye ansaitsee hatunnoston - kansilehtisen perusteella äänitykset kun ovat toteutettu pitkälti bändin omin voimin. Eniten petraamista ulosantinsa suhteen lienee päävokalisti- ja johtohahmo Ossy Salosella, jonka murina on vielä melko köykäistä jokapojanmörinää. Onneksi häntä on avittamassa Shape of Despairista tuttu Natalie Koskinen, jonka tyylikkäät laulustemmat tuovat biiseihin valtavasti tunnelmaa. Itse asiassa Shape Of Despair lienee muutenkin Depressed Moden lähin hengenheimolainen, vaikka samasta puusta veistetyiksi bändejä ei voikaan kuvailla.

Kaiken kaikkiaan Ghosts of Devotion on hieno debyytti, jonka tunnelmat käyvät syksyn edetessä yhä ajankohtaisemmiksi. Kun yhtye vain korostaisi tulevilla julkaisuillaan omia ideoitaan ja pyrkisi erkaantumaan selvemmin oppi-isistään, saattaisi jälki olla äärimmäisen voimakasta ja puhuttelevaa. Vaan voihan nenä tuota bändin nimeä. No, löytyyhän noita artisteja, jotka nimeävät itsensä uran alkuvaiheessa hieman kieli poskessa, kun eivät siihen hätään parempaakaan keksi. Tällaisilla vitseillä vain on taipumus lakata naurattamasta muutaman vuoden sisään.