Kitarat laulavat komeasti heti avausraidalla Visions of Armageddon, jonka perinteikäs hevanderi tarttuu mukavasti takaraivoon. Lady Pain on avausta jonkin verran raaempi, mutta se ei kolahda yhtä kovaa, sillä sanoitukset ovat melko turhanpäiväiset ja raidan loppupää puuduttaa. Fight against Time on aika lailla edellisen kaltainen, mutta sopivan tiiviinä pakettina se toimii taas paremmin. This Life edustaa puolestaan bändin monipuolisinta ilmettä, sillä raidalta löytyy sopivasti niin tunnelmointia kuin raakaa vääntöäkin. Toimivaan kastiin lukeutuu niin ikään nopea ja Maideniä henkivä Stood My Ground, kun taas Get Back to the Ring ei jätä suuria muistijälkiä. Myös hieman hempeämpi Loving Me to Death on keskitasoa heikompaa, mutta taitavaan kitarointiin luottava Adastra palauttaa taas hienosti uskon bändiin. Hyviä hetkiä tarjoilee kymmenminuuttinen The Sun -päätösraitakin, mutta pienellä tiivistämisellä se olisi selvästi eheämpi.

Adastran vahvuus on Olli Anttilan komeissa sävellyksissä, joissa kitaroilla on kiitettävän keskeinen rooli. Ville Siikamäen laulukaan ei ole missään nimessä huonoa, mutta se ei vain yllä aivan kitarasuoritusten tasolle. Kaiken kaikkiaan The Last Sunset on varsin positiivinen yllätys, jonka viitoittamia teitä bändin on hyvä jatkaa: juuri tällaiselta hevin tuleekin kuulostaa.