Vaikka suomalaissielun läheisin veli majaileekin itärajan takana, ei popkulttuurista käsin ole liiemmin ojennettu kättä tuohon ilmansuuntaan. Se jos mikä on sääli. Naapuriheimon elämänkatsomus on lähellä elämän realiteetteja, mutta sidokset sikäläiskulttuuriin ovat mystisesti pelkistyneet ajan saatossa yksioikoisten mielikuvien lisäksi lähinnä tutkimus- ja harrastustoiminnaksi. Halvan polttoaineen ja ankeiden demografiatilastojen lisäksi rajan takaa löytyy myös elinvoimainen kulttuuri, kerrottavia tarinoita ja kiehtova aikatyhjiö.
Folkswagen on kuitenkin yhtye, joka panoksellaan täyttää tätä kuollutta kohtaa. Kyseessä on joensuulaisnelikko, miehiä kaupungista, jonka itäinen raja sivuaa jo venäläistä Karjalaa. Yhtye tunnustaa musiikillaan avoimen rakkautensa venäläisen ja karjalaisen kulttuurin karheansuloista romantiikkaa kohtaan, ja kappaleiden nimet ja sanoitukset vilisevät viittauksia itärajan takaisiin seutuihin. Pelkkä identiteettileima ei tietenkään kanna kauas, mutta Folkswagen lienee musiikillisesti yksi valtakunnan pätevimmistä folkrock-yhtyeistä. Tienhaara on toinen albumi yhtyeeltä, jonka synnyinhetket voi paikantaa vuosituhannen alkupäähän.
Kuulostakoon valtaosa nykyrockista miten identtiseltä tahansa Atlantin takaisten menestyjien kanssa, on Folkswagen tehnyt omanlaisen siirtonsa. Sen musiikki on toki juurrutettu ruosteenpunaiseen amerikkalaismaaperään, mutta slaavilaistunnelmat ja karjalaiskielet ovat riittävän voimakkaita erikoisuuksia tekemään musiikista jotain melkoisen uniikkia. Ja toisaalta, venäläisen rockin suuruudet ovat hakeneet kimmoketta arkkijenkkiläisiltä laulunkirjoittajilta, ironista kyllä. Kulttuurit kohtaavat tällä kertaa varsin monelta suunnalta, sopivassa suhteessa ja sulassa sovussa.
Ajoittain Folkswagen hyödyntää laulukielenä venäjää, mikä kieltämättä korottaa autenttisuuspisteitä huomattavasti. Se on myös konkreettinen osoitus pyrkimyksistä syventyä idän ihmeiden synnyttämiin tunnetiloihin, joita yritetään pukea sanoiksi tälläkin albumilla: ”Tanssi valon ja varjojen / Sitä kutsutaan myös Venäjäksi / Tanssi valon ja varjojen / Sitä kutsutaan myös elämäksi”. Teemat osaltaan noudattavat tuttuja ja myös ennakoitavia aiheita: kaihoa, työttömyyttä, arkea mutta ennen kaikkea läpitunkevaa vapaudenhalua. Mutta näiden sanojen lomassa ränsistyneiden betonitalojen takaa paistaa lopulta kuulas aurinko, ja kaikki saavat ymmärtäjän osakseen.
Folkswagenin soitto on pakotonta ja hiottuakin, muttei ylitarkkaa. Soittotaito ei tarkoita tässä yhteydessä tahtilajivenkoilua tai salamasormista virtuositeettia, vaan rauhallisuutta ja ilmavuutta. Kitaristi Suonna Kononen pyrkii soolo-osuuksillaan täydentämään vallitsevaa tunnelmaa, ja hänen metallisen kaikuva kitarasoundinsa on näppärä tavaramerkki. Laulaja Timo Munne eläytyy kertomuksiinsa ja tuntee rajansa, joita ei edes lähdetä koettelemaan. Rytmiryhmä ei sekään petä kertaakaan, ja tunnelman niin suodessa rumpuja lyödään ja biisien annetaan paisua.
Välillä kaivetaan mandoliinit esille ja laitetaan Vladimir Vysotskyn musiikki rokkaamaan enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Jayhawks tarjoutuu useamman kertaa mielleyhtymäksi, samoin kuten Neil Youngin perintö. Luonnollisesti myös DDT muiden neuvostorokin merkkinimien lisäksi muistuvat mieleen. Legendaarisen pietarilaisbändi Kinon kappale Patshka Sigaret on jopa käännetty suomeksi ja kastettu otsikolla Aski Tupakkaa. Toinen tribuutti lähtee Joensuun "ainoan" ravintolan Wanhan Jokelan suuntaan. Sen pysähtynyt tunnelma kiteytetään harvinaislaatuisen hyvin kappaleessa Laulu huoneesta numero 11. Kyseinen ravintola lienee se kaikista optimaalisin ympäristö Folkswagenin musiikille.
Kynsien alta löytyy Kontupohjan multaa, ja tämä yhtye loihtii esiin ehkä maailman venäläisintä americanaa. Yliannostus kulttuurivaihtoa saattaa toki iskeä ennen levyn päätepistettä, mutta parista tavanomaisuuden massaan hukkuvasta kipaleesta huolimatta Tienhaara on yksiselitteisen tärkeä ja tervetullut yhdistelmä rokkia ja folkkia, itää ja länttä sekä ilon ja huolen kyyneliä. Maistuu ja tuoksuu elämältä. |