Kappaleet ovat kaikin puolin tyylikästä jälkeä. Tempo on suurimman osan ajasta yllättävän hidas, mutta melankoliset riffit onnistuvat kaikessa tarttuvuudessaankin luomaan levylle kiehtovalla tavalla ahdistavan tunnelman. Akustiset kitarat ja muut pienet yksityiskohdat tekevät muutoin kohtalaisen suoraviivaisesta ilmaisusta vaihtelevaa ja mielenkiintoista, eikä Halmstadin kuunteleminen useaan kertaan peräkkäin ole edes vaikeaa.

Kvarforthin vokaalit ovat black metalille melko epätyypilliset, sillä välillä mies vaihtaa raspikorinastaan lähes puhtaaseen lauluun. Längtar bort från mitt hjärtan rockahtavien kitarasoolojen aikana mieleen tulevatkin enemmän Katatonian kaltainen tunnelmointi sekä dark metal kuin Shiningin varhaisemmat ja brutaalimmat levyt. Niin kauan kuin orkesterin tarkoituksena on viihdyttämisen sijaan tapetoida seiniä aivoilla, itsemurhablack ei kuitenkaan liene kovin kaukana totuudesta.