Vaikka Insert Remedy onkin vasta julkaisuhistoriansa alkutaipaleella, ei voi kuin ihmetellä jos jonkinlaiset kansainväliset mittapuut täyttävää yhtyeosaamista. Hiukkasen vaille tunnin kellottava järkäle kun pitää sisällään kiemuraa lähes tulkoon jokaiseen kuviteltavissa olevaan suuntaan, genrerajoista vähät välittäen. Akustisella kitaralla ja tummalla naislaululla alkava levy avautuu kirjaimellisesti helvetin syövereihin. Pinnan alta kohoaa hetki hetkeltä tummempaa sappea ja ennen kuin varsinaiset biisit ovat edes päässeet alkuun, otsallani killuneet hikikarpalot alkavat kastella pöydän pintaa.

Through Confusion päästää jännitteet valloilleen vahvasti industriaalisen mätön hengessä. Villit kitarasoolot halkovat muuten keskitempoisesti etenevää kappaletta, joka taantuu välillä lähes tuomiollisiin tempolukemiin. Kun seuraavassa tahdissa helisevät jo puhtaat kitarat ja laulaja Lamantiinin kuulas, rauhallinen tulkinta täyttää huoneen, alkavat vatsanpurut olla todella lähellä. Sitten tärähtää taas, viemäripeikko avaa sanaiset sulkunsa ja särökitarat hukuttavat epäilijät sanattomuuden suohon. Ei mikään kaikkein helpoin aloitus levylle, mutta biisi pysyy kuitenkin koko ajan liikkeessä. Perihevimäisillä kitaraharmonioilla ja melodisella riffitykityksellä lastattu And Bitter Suffering puskee koneen todella käyntiin ja herra Lamantiinin keuhkokanavat pääsevät puhaltamaan täydellä voimalla. Koko albumin ajan kuultavaa "kertojaääntä" todistetaan myös tällä kappaleella, joka pienistä epäilyksistä huolimatta palvelee hyvin kokonaisuutta eikä nouse liialti esiin. Tosin biisin pituus kasvaa lopulta sellaisiin mittoihin (10.32), että rakennuslaasti loppuu kesken ja linkki biisin alkupuoleen katkeaa.

Towards Letting Go iskee jalkansa jo pikkuhiljaa tutuksi tulleeseen maaperään ja biisin blackmetal-mausteet painavat albumin yleisilmapiirin, jos mahdollista, vieläkin syvemmälle kuiluun. Of Struggling on nimensä veroinen, tuomionpäivän temmolla jyystävä järkäle, joka ottaa tukea usvasta ilmestyvästä naislaulusta, joka nytkin toteuttaa lähinnää ilmapiiriä kohottavan instrumentin virkaa. Mainio ratkaisu iänikuisten synamattojen korvaajaksi. And Finding Balancella annetaan hetki aikaa miettiä kuulemansa, mutta yleispainostava ambientti pitää kuitenkin huolen siitä, että mielentila ei pääse väljähtymään. Seuraava biisi onkin albumin hitikkäintä materiaalia, sillä tehokkaasti rokkaavalla riffiarsenaalilla langoitettu Within nykäisee tiukasti puoleensa. Puhtaiden laulantojen ja peikkoörinän välille rakentuva draama on tehokas, ja biisi jaksaa kuin jaksaakin loppuun asti ja pitkittymisen tuomalta happamelta vältytään juuri, vaikka odotinkin näin sieppaavasti alkaneelta veisulta hieman tiivistetympää tarinankerrontaa. Between Opposites jää melkein aikaisempiensa jalkoihin, mutta keskeltä biisiä hyppäävä blastbeat-kuljetus reväyttää taas viisarit pitkin pituuttaan hangelle, eikä tämä jää tähän. Pienen maailailutuokion jälkeen pakka revitään uudelleen, suit sait sukkelaan julmalla aggro-riffittelyllä. Yllätyksiltä on siis mahdoton välttyä, vaikka kuuntelukertoja olisi takana jo kymmenkunta.

Pian matkan loppu kuitenkin häämöttää horisontissa ja vaikka uskoinkin kolkuttelevani jo herran sarvipään portteja, huomaankin, että ympyrä sulkeutuu ja alkuasetelmat kolahtavat jälleen paikoilleen. A State Of Constant Change päättyy Unitediin akustisten kitaroiden myötä. Olo on edelleen hämmentynyt: albumin on todella taiten rakennettu, joskin sen liitokset ovat siellä täällä hiukan löysästi toteutettuja ja biisien sisäiset maailmat jäävät välillä ilman omaa identiteettiä, kokonaisuuden varjolla. Levyä on kuitenkaan paha mennä haukkumaan, sillä se on yksinkertaisesti ällistyttävä kokemus. Jos näillä näytöillä eivät ovet aukea, on ihmiskunta valmis viemäröitäväksi.