Release Date onkin nimenomaan alfa-yksilö, joka tiivistää yhdeksi tiiviiksi paketiksi kaiken sen, missä Waltari on parhaimmillaan. Tästä voisivat skeptisemmät tosin luulla, että tämä olisi merkki ideoiden loppumisesta, eivätkä vanhat fanit saisi levystä mitään irti. Tämä ei tosiaankaan ole asian laita, nimittäin levylle ei ole päästetty yhtään kappaletta, jota voisi hyvällä omatunnolla sanoa huonoksi, ja vanhoille faneille on jätetty vielä hitaasti avautuva megalomaaninen yllätys keskelle levyä.

Holvin räjäyttää heti alkuun ulkonäköpaineista kertova Get Stamped, joka nitoo yhteen lähes kaikki Waltarin valtakauden tavaramerkkikikat kuulostaen kuitenkin tuoreelta. Ysäri on tosin muutenkin tulossa kovaa vauhtia takaisin. Get Stamped on ehkä bändin historian helpoiten avautuva kappale, ja jos kaverisi kysyy "miltä Waltari kuulostaa", niin tämä kappale summaa bändin koko historian aika erinomaisesti. Myöskään bändin punk- ja thrash-juuria ei ole unohdettu, vaan niitä on löytyy jopa neljän kappaleen verran. Ensimmäinen videokappale, Wish I Could Heal, taas edustaa ehkä nykypäiväisintä Waltaria. Levyn lopettaa Värttinän kanssa tehty etnoteknorock-teos, joka taas on jokseenkin samankaltaista musiikkia kuin Waltari teki Angelin tyttöjen kanssa So Fine! (1994) -levystä Channel Nordicalle (2000) asti.

Levyltä löytyy myös ehkä Waltarin häiriintynein ja hitaimmin avautuva teos: 36 minuutin Cityshamaani-proge-eepos. Jopa tunnin pituinen Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C -deathmetal-sinfonia (1996) aukesi helpommin. Tajuan ehkä kappaleen hienouden vasta joskus 2010, mutta aina ajoittain huomaa kappaleessa olevan monia siistejä juttuja, mutta progressiivisen kappalerakenteen takia keskittymiskyky on kokoajan koetuksella.

Torcha (1992), Big Bang (1995) ja Blood Sample (2005) olivat helvetin kovia levyjä, ja Release Date tulee taistelemaan Waltarin parhaan levyn tittelistä ainakin omassa listassani. Ainoa kynnys uusille kuulijoille saattaa olla Kärtsyn ääni – siitä joko tykkää tai ei.