Saaga tarjoilee selkeitä melodiakulkuja ja hyvin ennalta-arvattavia rakenteita. Soittotaito ja laulutaito on tuttua ammattikoulutuksen saaneiden muusikoiden tasoa. Melodiat ja akustisten soitinten miellyttävän luonnollinen sointi hivelee korvaa, mutta pitemmän päälle huonosti lausuttu englanti ja persoonaton, hento lauluääni alkavat vaivata. Laulaja ei ole huono, mutta laulusta ei oikein välity mitään. Mielestäni sopiikin kysyä, miksi englanti on valittu esityskieleksi. Suomeksi voisin nähdä tämän toimivan paljon paremmin.

Biiseistä tulee mieleen välillä Sarah Brightmanin akustisemmat kappaleet, sillä myös kelttivaikutteita on putoillut sekaan. Kappaleet ovat ulkokultaisia: niiden alta ei paljastu mitään kovin erikoista. Kiitollisena ilmaisutavan valinnasta näinä sähkökitaran ja samplerin dominoimina aikoina on kuitenkin pakko todeta, että jotain lisää pitäisi keksiä. Pitää saada lisää dramatiikkaa, rumuutta, kauneutta tai herkkyyttä. Jotain, mikä saisi kuuntelemaan levyn uudestaankin.