Lamb Of God – Sacrament

Toisen albuminsa isolle levy-yhtiölle tehnyt Richmondin metallijyrä on Sacrament-levyllään, viimeistään, ilmoittautunut mukaan kamppailuun edesmenneen Panteran manttelinperijäksi. Edessäni on se ongelma, että albumeiden vertaaminen keskenään ei tee oikeutta yhtyeelle, edes kehittymismuodossa, joten keskitytään tähän ilmoittautujaan, ja ainoastaan siihen.

Raskaan metallin nousukiidossa on moni lähtenyt tekemään muodikkaita ratkaisuja ja keskittynyt oikeastaan enemmän ulkomusiikillisiin tekijöihin kuin niihin tärkeimpiin. Lamb of God on onneksi yhtye, joka ei ratsasta millään muodin oikuilla, vaikka monet olivatkin syyttelemässä yhtyettä Panteran raiskaamisesta, kun ensimmäinen maistiainen Redneckin muodossa verkkoon tuli. Uskoisin tämän nettisinkun valinnan olleen perin taktinen veto, jota puolustaa kaksi seikkaa. Ensimmäinen on se, että saadaan metalliyleisö kohahtamaan ja kiinnittämään yhtyeeseen huomiota, kun kaikki ajattelevat yhtyeen vajonneen kopioimaan Panteraa. Jopa Randyn Blythe kuulosti ajoittain niin paljon Phil Anselmolta, että jouduin oikeasti kyseenalaistamaan, josko kyseessä olisikaan Lamb of God. Toinen seikka on se, että nyt albumin kuunneltua totean tylysti, että yhtye onnistuu haastamaan kuulijansa mukaan omiin aivoituksiinsa ja niiden solmujen aukaisemiseen. Näin katala juoni metallipäiden hämäämiseksi on onnistunut mutta samalla myös paljastettu.

Levyn intensiteetti tulee erittäin hyvin esille jo ensimmäisen rallin aikani. Nimittäin Walk with Me in Hell kappaleeseen kumuloituu kaikki mitä Lamb of God on. Riffejä, thrashia, rujoa laulua ja rytmikästä kannuttelua, unohtamatta millään muotoa kappalerakenteiden kestävyyttä sekä itse kappaleen velositeettia. Vokalisti Blythe ei ole niitä kaikkein monipuolisimpia karjujia, mutta herran omistautuminen ja räkäinen ulosanti tekevät tälläkin levyllä suuren vaikutuksen. Samalla laulu on yksi niistä tekijöistä, joiden avulla yhtye on helppo tunnistaa. Toinen tekijä on kitaristikaksikon työskentely. Mark Morton ja Willie Adler tarjoavat kappaleissa sellaisia riffejä, joissa on sekä uskottavuutta, särmää että southern-elementtejä.

Vaikka yhtye on ollut isolla yhtiöllä jo jonkun aikaa, on sen status eräällä tavalla kärsinyt muutaman isomman nimen hehkutuksesta. Kenties yhtyeen klubioloihin suunnattu energia ja materiaali ei ihan vielä tee oikeutta myydä jäähalleja täyteen. Tätä vasten onkin kummallista, sillä suoraviivainen ja karu The Sacrament tarjoaa kaikki eväät siihen lopulliseen läpilyöntiin, joka tosin olisi pitänyt tapahtua jo viimeistään Killadelphia-liven perusteella. Mutta jos markkinakoneisto ei oikein usko kuin vanhan ja muodin voimaan niin siinä tapauksessa Slayerin ja metalcoren joukkoon on hankala tyrkyttää mitään monisäikeisempää.

Yksi levyn suurimmista anneista on sen kierolla tavalla tarjoama suoraviivaisuus. Kappaleet tarjoavat ulottuvuuksia haastavassa mielessä, mutta samaan aikaan ne osaavat olla herkän orgaanisia ja rujon suoria. Unohtakaa ne pinttyneet ajatukset Pantera-kopiosta ja kuunnelkaa levyn muita kappaleita. Vaikka Redneck mainio pala onkin, se ei tee oikeutta yhtyeelle ja sen muulle materiaalille. Esimerkiksi Pathetic ja rivakalla thrash-kompilla varustettu Foot to the Throat tarjoavat sen verran oman käden oikeutta, että siinä on suurempikin auktoriteetti suhteellisen aseeton, puhumattakaan Requiemin hulvattomasta kertosäkeestä ja riffittelystä.

Vaikka kyseessä on erinomainen levy, pelkään pahoin, ettei Lamb of God tule vieläkään nousemaan kirkkaisiin parrasvaloihin. Toisaalta kundit ovat sen oloisia, etteivät parrasvalot juurikaan kiinnosta. Ne korkeintaan heitetään rikki tyhjällä Jägermeister-flindalla.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-10-14
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.