Leytonilla on kavereita, joiden myötävaikutuksella avuttomampikin tampio saanee kasaan kiekollisen tanakkaa rockia. Backyard Babiesista sekä Dregen että Nicke Borg ovat antaneet albumille panoksensa, ja vähemmän yllättäen työnarkomaani Nicke Andersson piipahtaa vinguttamassa soolon albumille. Leytonin tyylistä on poimittavissa yhtä jos toistakin Koptereista muistuttavaa, kuten esimerkiksi ajoittainen soul-ote tai mehukkaat koskettimet. Karismaattinen ukko hän ainakin vaikuttaisi olevan, mutta mikä parasta, pelkästään levyn hihanuotit paljastavat että hän osaa pitää silmänsä auki maailmanmenon suhteen. Kaveri on hieman kuin nuori Springsteen hapoissa, tuulimyllyjä haastamassa liekki rinnassaan.

Ollakseen ennalta tuntematon tapaus Neil Leyton jättää hyvän fiiliksen, nimenomaan kirjaimellisesti. Levyn raidat ovat valovoimaisia ja niitä tulkitsee intohimoisesti soittava yhtye johtajanaan omistautunut artisti. Klassinen Bob Dylan -tyylittely kohtaa 70-luvun punkin ja popin, Buzzcocksin ja The Clashin. Lopputulos on tutustumisen arvoinen, ja eiköhän Leyton kotimaan kamarallekin saada. Ainakin albuminsa kansikuvan hän kertoo olevan keikalta Turku Romantic Movementin kanssa. Jokainen varmaan arvaa millä nimellä edellämainittu yhtye ennen tunnettiin.