Koko levyä leimaa ylidramaattisuus ja tunnelman liiallinen kierrättäminen ääripäästä ääripäähän. Välillä mennään todella mättävän blackin tahtiin, kun taas seuraavassa hetkessä maalaillaan avantgardistisia mielikuvia aivan erilaisissa tunnelmissa. Äärimmäisten tunnelmien monipuolinen luotaaminen on toki positiivista, mutta kun siitä tehdään itsetarkoituksellista (eli kun kaikki rakentuu liikaa sen varaan), sen teho katoaa ja se kääntyy jopa itseään vastaan. Kappaleet siis toistavat perusajatukseltaan turhan paljon itseään, vaikka esimerkiksi hyvinkin erityyppisiä Chragmaa ja Suicide Harlequinia on vaikea edes tunnistaa saman bändin tekeleiksi.

Vaikka Descencionista löytyy kokonaisuutena reippaasti motkotettavaa, kyseessä ei ole alkuunkaan toivoton levy. Hetkittäin homma nimittäin toimii erittäin hyvin (mm. Sulphur Spiral), ja varsinkin koskettimia käytetään kiitettävän vaihtelevasti ja kuuluvasti. Mutta kun tarttumapintaa ei tahdo juurikaan löytyä eivätkä elementit istu kunnolla yhteen, levyä ei voi laskea onnistujien joukkoon.