No, ei tämä sitä ollut, vaan doomia, enkä nyt puhu siitä loistavasta klassikkopelistä, sillä se oli loistava, tämä taas keskitasoa. Lyhyesti sanottuna Herem on toisinaan jopa svengaavaa ja painostavaa, toisinaan taas todella tylsää ja yhdentekevää turmiometallia, joka kumartaa yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vanhan liiton miehille. Ikävä kyllä, johtuneeko bändin nuoresta iästä (vajaa vuosi) vai mistä, mutta tältä kiekolta löytyy enemmän tylsyyttä kuin musiikillisia ansioita.

Vokalistin ääni on mielenkiintoinen, se on aggressiivinen ja moniulotteinen. Lisäksi laulaja on nainen, josta täytyy antaa aina propseja. Siihen mielenkiintoisuus aika lailla jääkin, sillä riffit, joiden päälle tätä hyvää vokalisaatiota on tuhlattu, ovat pahimmillaan niitä, joita jokainen keksii soitettuaan kitaraa kaksi viikkoa. Onneksi kappaleet parantuvat huomattavasti loppua kohden mentäessä, ja demon päättävä nimikkobiisi on jopa erittäin kuunneltava. Nyt vain lisää koukkuja ja groovea mukaan, niin kuuntelukokemus muuttuu paljon mieluisammaksi. Soundithan levyllä ovat kohdallaan, ja mystinen, kaivon pohjalta kaikuva mekastus luo juuri oikean tunnelman.

Herem voi tulevilla demoillaan yllättää, mikäli jaksaa jatkossa panostaa sävellys- ja sovitustyöhön enemmän. I Am The Sun lupailee paikoin paljonkin, toisinaan taas kuulostaa Suomen turhimmalta bändiltä. Mutta silti olen kuullut tässä genressä paljon huonompaakin veivausta, joten mahdollisuuksia yhtyeellä on vaikka mihin. Se on nyt vain työmoraalista kiinni. Jatketaan muusikointia.