Sävellykset levyllä ovat entistä parempia ja ne on kokemuksen kartuttamina osattu toteuttaa rohkeammin ja peruspopkaavastakin poiketen. Levylle tuo ilmavuutta Sibelius Viulukilpailun voittaja Pekka Kuusiston oivaltavat viulusovitukset. Lisämaustetta levylle antaa myös Mikko Karjalaisen trumpetti sekä The Posiesin Jon Auerin ja Jonna Tervomaan taustavokaalit.

Viuluintron jälkeen Love Disappear askeltaa alussa raskaasti soutaen kuin suomi-iskelmä synkimmillään. Kertosäkeeseen päästyään synkkyys vaihtuu lempeäksi kaihoksi mukaansatempaavine laulumelodioineen. Guardian Maria (The Good in Loneliness) hakee vaikutteita 60-lukulaisesta popmusiikista. Kappaleen läpi hehkuva leppoisa tunnelma ei kuitenkaan koskaan pääse täyttymykseensä. Lähimmäs sitä päästään Mikko Karjalaisen trumpettisoolon aikana. Will I Ever Find Out askeltaa elokuvalliseen dramaattiseen tyyliin. Kappale kasvaa viulujen mukana mahtipontisiin sfääreihin. A Lonesome Dreamissa rennon a-osan ja suuresti soivan kertosäkeen väliin on onnistuttu luomaan mainio kontrasti. Neverfall hidastaa välillä vauhtia rytmittömään ja samalla myös hieman hengettömään hissutteluun. Levyn tiukimpia raitoja on sitä seuraava Would You Die for Me? Siinä kaihoisan a-osan jälkeen kertosäkeessä ollaan jo pakahduttavan rakkauden ilmapiirissä. Not Like the Restissä rakkaus alkaa jo ahistaa hieman liikaakin.

Heart Burns etenee nykien särökitaroilla vaihtuen välillä kertosäkeen leijailevaan sydäntäsärkevään tunnelmaan. New Morning Lightin hieman iskelmällistenkin tunnelmien jälkeen I’m Mad (For You) kulkee rauhallisissa tunnelmissa edeten vähemmän iskevään kertsiin. Levyn päättävässä The Perfect Couplessa katsellaan kaihoisasti vierestä täydellisen parin elämää. Loistava yökerhotrumpetti seuraa c-osassa.

Lemonator on onnistunut tekemään kelpo kitarapoppislevyn edellisen levyn taantumisen jälkeen. Sävellykset ovat toimivia ja kokonaistunnelma levollinen. Yhtyeeltä kuitenkin vielä hieman puuttuu jotain, että täysin natsaisi. Suunta on kuitenkin oikea.