Necrodeath – 100% Hell
Necrodeath, tuo ikävästi suuremmalta yleisöltä pimentoon jäänyt italoretkue potkii taas kaikkia eteensä sattuvia polveen comebackinsa neljännellä albumilla. Jo vuonna 1984 perustettu kvartetti osoittaa mitä todellinen soittamisen riemu voi parhaimmillaan olla ja tekee sen tyylillä, omalaatuisilla kappaleillaan ja mikä kummallisinta, aivan kuin leikitellen. Necrodeath raivaa uutuudellaan reviiriään yhä suuremmaksi, samoillen ja kierrellen kanssaveljiensä ja –sisartensa joukossa huomaamattomana ja aina pahat mielessä.
Necrodeathin rivit ovat tiukkaakin tiukempaan ahdettu täyteen tunteen palonsa erinomaisesti ilmaisevilla soittajamiekkosilla. Uusimmilla neljällä albumilla kuultu vokalisti Flegias jaksaa ihastuttaa kireällä ärinällään. Mies kuulostaa kierolta kuin piru, mutta silti siltä kuin hymyilisi alituiseen, sylki sitten kuinka vihaista tekstiä tahansa. Rytmipuolelta löytyvä toinen alkuperäisjäsen, myös legendaarisen Sadistin perustaja rumpali Peso taas jaksaa ihmetyttää paiskonnallaan, jossa komppi muuttuu tuon tuostakin, mutta silti tiukasti kappaleiden parhaaksi. Kitaristi Claudion riivatut riffit ja soolot rakentavat suuren osan Necrodeathin sielusta eikä matalien taajuuksien tamppaaja Johnkaan jää piiruakaan muista jälkeen. Kyseessä on uskomattoman tiukkakuntoinen yhtye, joka uskaltaa ammentaa musiikkinsa elementtejä milloin mistäkin kaivosta, kurkottaen niin syvälle kun on tarvis. Esimerkiksi hitaampitempoisessa Identity Crisisissä kuullut naispuhesamplet ja kosketinmatot luovat kappaleeseen onnistuneesti hämärän ja skitsofreenisen tunnelman.
Kokonaisuutena 100 % Hell sisältää varsin monipuolista materiaalia. Necrodeath kuuluu niihin thrash metal -yhtyeisiin, jotka osaavat repiä asioita myös rennosti eikä aina otsasuonet punaisena hehkuen. Runsaat tempovaihtelut ovat luonnollisen kuuloisia, eikä rauhaton nykiminen pääse vaivaamaan. Esimerkiksi keskitempoinen, akustisella kitaralla ryyditetty hämyrokkipala Master Of Morphine rauhoittaa mukavasti tunnelman tulisen War Paintin jälkeen. The Wave taas nostaa vauhdin kattoon, vaihtaen kuitenkin välillä myös rokkaavammalle väännölle. Theoritical And Artificial kuuluu levyn parhaimmistoon synkkien kitaraleadiensa ja muutenkin painostavan tunnelmansa ansiosta. Kuitenkin c-osassa päästetään ilottelu irti ja repivät soolot täyttävät ilman. ”Beautiful-Brutal” World taas on hieman köykäinen, tasapaksu mättöpala, joka ei jaksa liikauttaa suuntaan jos toisekseen. Levyn lopussa painutaankin sitten suoraan asian ytimeen, helvetinliekkien syleilyyn. Akustinen näppäily Hyperbole virittää tunnelman ja nimikappale hoitaa työn loppuun tanakalla jytkeellä ja karmaisevilla kirkunoilla varustettuina. Perille päästiin, joskin monen mutkan kautta.
Necrodeath on pitkästä iästään huolimatta paremmassa iskussa kuin suurin osa uusistakaan metallibändeistä. 100 % Helliltä välittyvä rentous ja lennokas aggressiivisuus iskee todellakin kuin sata salamaa. Tässä kaikille näytekappale siitä kuinka manalankatkuista rässiä vedetään täydellä sydämellä.
Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2006-04-24
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.