Levyarvostelut


Matti Nykänen - Ehkä Otin, Ehkä En


Matti Nykäsen kolmannen pitkäsoiton kohtaaminen on kova paikka. Klassiselle Yllätysten yölle ja hieman epätasaisemmalle mutta parhaimmillaan yhtä majesteettisia hetkiä tarjonneelle Samuraille on odotettu vesi kielellä jatkoa jo vuosikausia, mutta kun kolmas pitkäsoitto vihdoin on käsissä, palkitun odotuksen tunteeseen sekoittuu suomalaiskansallista epäluuloisuutta. Samurain ja Ehkä otin, ehkä en -uutuuden väliin mahtuu 13 vuotta artistin vireää ja mediassa sangen tarkkaan dokumentoitua elämää, ja lisäksi Matin musiikillisen "comebackin" jälkeen julkaistut singlet ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita. Onko Nykäsen ja luottomies Jussi Niemen mahdollista luoda uusi kulttiklassikko palaamalla vanhoihin tunnelmiin, vai onko sitä edes haluttu? Tuloksista on otettava selvää hinnalla millä hyvänsä, ja levyn syöttäminen stereoihin tärisevällä kädellä on ainoa keino.

Tunnemyrskyn aloittava nimiraita loksauttaa leuat auki. Edelliset pitkäsoitot käynnistyivät Toplessin letkeällä nousuhumalapopilla ja lapsentekoharjoituksia mystisen idän oppeihin peilanneella Samurailla, mutta nyt tarjolla on silkkaa suomiheviä. Niemi ja Jukka Kautto riffittelevät tiukemmin kuin koskaan, ja tonneittain studiopölyä niellyt veteraanirytmiryhmä Anssi NykänenHarri Rantanen naputtaa mukana asianmukaisen vakavalla otteella. Vielä ensimmäisillä kuunteluilla on vaikea päättää, onko kappale rautaa vai roskaa, mutta lopulta moderni soundimaailma jyrää vastalauseet alleen ja viisari värähtää niukasti plussan puolelle tarttuvan kertosäerepäisyn ansiosta. Jos kappale jää Matin ainoaksi kontribuutioksi raskaan musiikin ihmeelliseen maailmaan, mies ainakin kaatuu saappaat jalassa.

Sydän villisti lyö edustaa perustason suomirockia. Kertosäkeen -melodia sekä ennalta arvattavat sanoitukset kuitenkin verottavat pisteitä. Vastaavaa materiaalia on jo koko valtakunta pullollaan, ja Matin kappaleiden on aina syytä odottaa tähtäävän muualle kuin harmaaseen keskinkertaisuuteen.

Laskuhumalaballadi Kierros kaikille on Hammond-urkuineen paikoin tunnelmallinen pala, joka tavoittaa piirun House of the Rising Sunin rappiollisia teemoja. Kyseessä on kuitenkin levyn se kappale, jolla sanoittaja Vexi Salmen sinänsä ammattitaitoinen työjälki ensimmäistä kertaa ärsyttää. Salmi on suoltanut jo vuosikymmenien ajan tunnustusta keränneitä tekstejä hyvinkin erilaisille artisteille, mutta Matin levylle mukanokkeluudet, kuten jos jalat ei pidä niin portsari kantaa, perustuvat liikaa kuluneisiin lööppeihin, eikä yleisilme ole erityisen mattimainen. Teksti menettelisi Matin elämää ulkopuolelta tarkastelevan kertojaminän puheenvuorona, mutta mäkisankarin itsensä suussa sanat tökkivät. Nykänen pääsee huomattavasti lähemmäs kuulijoitaan artikuloidessaan viinan iloista eikä ongelmista, niin ironista kuin se mäkisankarin nykyisessä elämäntilanteessa onkin.

Tää on mun elämää sekä Mäkikotka ja häkkilintu on julkaistu jo aiemmin singleinä. Musiikillisesti kohtalaiset kappaleet edustavat uudentyylistä melankoliarock-Mattia, ja etenkin kertosäkeistä voi helposti vetää yhtäläisyyksiä Yön sekä Popedan kaltaisiin ryhmittymiin. Edellisen raidan ongelma toistuu; Matin suuhun eivät oikein sovi tällaiset hyppyrin ja vankilan muurin tai mäkimitalien ja käsirautojen rinnastamisilla ratsastavat sanakikkailut. Lisäksi Tää on mun elämää kasvattaa lööppiaiheisten sävellysten laskuria yhdellä, mikä kostautuu levyn loppupäässä yliannostuksena.

Mervin ja Matin parempi rakkauslaulu vaikuttaa ensin karmaisevalta viritykseltä, mutta myöhemmin siitä paljastuu aitoa camphenkeä, ja saattaakin olla, että juuri tästä Niemen yllättävästä sävellyksestä tulee se kulttisuosikki, josta koko levy myöhemmin muistetaan. Taustalla jyskyttää 70-lukulainen Tiimari-hintaluokan diskokomppi, ja koomisen haikeita lauluraitoja hilpeästi mukailevat koskettimet tuovat mukaan pikantin lisänsä. Salmen ylidramaattinen ja naurettavan runollinen sanoitus menee tällä kertaa sopivan nolosti yli ja toimii, vaikka Matin itsensä suoritus jää sangen pieneksi: valtaosan levyn lauluosuuksista hoitava kuoro hoilaa kauhistuttavia mietteitä parisuhteen ominaisuuksista, ja mäkisankari toistelee niitä pökkelöllä puheäänellä.

Pirteän tuulahduksen menneestä tuo Samaa nauhaa, joka vaikuttaisi olevan suora kaappaus 14 vuoden takaiselta debyytiltä. Median roolia käsitellään paljon reippaammin kuin tuoreemmilla sävellyksillä, ja pääosassa on valituksen sijaan reteä mattimainen meno. Kappaleen valinta mukaan on yllätys, mutta selityksen tarjonnee taannoinen mäkisankarille omistettu elokuva, jonka soundtrackillekin raita on päätynyt.

Lööpistä lööppiin ei ennakkoarvailuista poiketen ole lainaversio Ismo Alanko Säätiön Kriisistä kriisiin -klassikosta vaan Jussi Niemen eksoottinen taidonnäyte. Säkeistöön on saatu koskettimilla ja kitaroilla hienoa itämaista kitsiä, ja puhdasta suomipoppia edustava kertosäe sopii mukaan yllättävän hyvin. Samaa ei taaskaan voi sanoa sanoituksesta, sillä esimerkiksi kertosäkeeseen upotettu 7 päivää -viittaus tuntuu lähinnä Salmen itsetarkoitukselliselta tempulta liittää musiikki valtaväestön tunteman Matin edesottamuksiin. Aihepiiri alkaa olla ruoskittu sangen puhki tässä vaiheessa levyä.

Elämä on laiffii muistetaan Matin pitkän levytystauon katkaisseena elinvoimaisena kesähittinä vuodelta 2002. Se on muiden singleraitojen tavoin päätynyt mukaan suoraan vanhana versiona ja edustaa modernia Mattia aurinkoisimmillaan. Kappaleen kruunaa Jussi Niemen terävästi irtoava soolo, jonka selkä kameroihin päin esitetty playback-versio Se on siinä -ohjelman muutaman vuoden takaisessa vierailussa on syöpynyt ikuisiksi ajoiksi Matin fanien verkkokalvoille.

Levyn kymmenentenä raitana lymyää vanha tuttu Yllätysten yö. Matti-elokuvan soundtrackillekin mukaan valittu ralli lukeutuu artistin kaikkien aikojen klassisimpiin esityksiin, eikä tämä uudelleenäänitys onneksi raiskaa alkuperäistä. Voimakkaasti esille nostettu letkeä basso sekä synteettiset vaskisoittimet vievät tunnelman kuumiin Karibian öihin, joissa virvokkeet, laadukas seura ja ylittämätön meno eivät lopu koskaan.

Päätösraita vaikutti ennakkoon kohtalokkaalta. Maan korvessa on merkitty Niemen säveltämäksi ja Salmen sanoittamaksi, joten P. J. Hannikaisen virrestä on ilmeisesti lainattu juuri sen verran vähän, että Teosto-korvaukset saadaan haalittua omiin taskuihin. Niemi itse hoitaa kappaleen laulupuolen, ja vuosikausien muusikkokokemuksella homma luonnistuukin ihan mallikkaasti. Matin rooliksi jää Paremman rakkauslaulun malliin toistella lakonisella äänellä sanoituksia Jussin perässä. Lähes kuusiminuuttisen tekeleen tarkoitus on useankin kuuntelukerran jälkeen mysteeri, ja kieltämättä mieleen nousee myös arvioita sävellyssessioissa käytettyjen nautintoaineiden tyypistä ja vahvuudesta. Maan korvessa on äärimmäisen yllättävä veto, mutta järin onnistuneeksi sitä ei voi kutsua.

Vanhan mäkisankarin kolmas pitkäsoitto herättää ristiriitaisia tunteita. Kappaleet ovat parhaimmillaan rautaa, mutta mukaan lipsahtaneet puolivillaisemmat ja massaan hukkuvat esitykset pudottavat pisteitä turhan itsetarkoituksellisten sanoitusten ohella. Puitteet ovat luonnollisesti kunnossa, ja studioammattilaiset vastaavat soittopuolesta moitteetta. Onkin hilpeää, että kansilehtiin on kuitenkin painettu kuva keikalta, jolla rytmisoittimista vastaavat Jani Juvonen ja Kalma Sodomyn riveissä raskaampaakin musiikkia harrastanut Samu Nummela.

Levystä ei ole kahden ensimmäisen pitkäsoiton kaltaiseksi voimasoitto- ja palvontaikoniksi, mutta pääasia on toki se, että mäkimiehen musiikkiurasta ylipäätään saatiin jonkinlaisia elonmerkkejä. Suurin motiivi levyntekoon lieneekin keikkojen promotoiminen, sillä keskiolutkuppiloiden livetulojen määrä on varmasti moninkertainen levymyyntiin nähden.

Pisteet: 3/5


Kotisivu: www.mattinykanen.info/
Julkaistu: 2006-04-03
Toimittaja: Antti Kavonen