Levyarvostelut
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis.
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis.
Domino Records on varmaankin varotoimenpiteenä haalinut talliinsa indieilmiö Franz Ferdinandin ohella myös skottipartion uusimman ja ehkäpä potentiaalisimman haastajan, ainakin mikäli myyntiluvuista ja palstatilasta voi jotain päätellä. Nämä kaksi yhtyettä ovat kuin veljespari, jotka ovat herkkyysiässään lähteneet tyystin eri poluille. Molemmilla on jokseenkin hedonistinen missio menestyä ja laittaa ihmiset viihtymään vaikka väkisin, joskin bändeillä on erilaiset aseet lumota kuulijansa. Heillä on musiikillisesti yhteinen pohja, mutta filosofialtaan ja imagoltaan he vetoavat hieman eri koulukuntiin. Franz Ferdinandin opiskellessa kuvanveistämistä Arctic Monkeys pusertaa mokkaa Starbucksissa huonolla palkalla.
Arctic Monkeys on kuin musiikillinen, rokimpi vastine Human Traffic -elokuvalle. Se edustaa kipaleissaan tiedostettua pinnallisuutta sekä musiikillisesti että teksteissä. Valitettavasti terävyydessään se on myös kyyninen ja turhankin ironinen hahmojaan sekä tarinoitaan kohtaan, mutta onneksi myös itseään kohtaan. Nauttivatko Arctic Monkeysin nuoret herrat oikeasti oluen kyllästämistä sekoilureissuista vai tekeytyvätkö he vain? Albumin kansilehden kuvissa nuoret ihmiset ovat juhlimassa ja sunnuntaiaamun armoilla, mutta kenenkään huulilla ei näy hymyn häivää. Otapa siitä nyt sitten selvää.
Kyseessä on tavallista fiksumpi liittouma, jonka jäsenet ymmärtävät varmasti, millainen zeitgeist heidän riesanaan on. Pitkään elinkaareen tarvitaan muodikkaan indien parissa kyky kehittyä ja haastaa oma luomiskyky. Jos siinä ei onnistukaan, kannattaa olla ajattalematta debyyttilevyn vaiheessa liikoja ja keskittyä avoimesti nauttimaan hypetyksestä. Jos minä soittaisin Arctic Monkeysissa, mainitsisin sen varmasti aina iskiessäni seuraa. Joka tapauksessa, mikäli nämä apinat soittavat kimpassa vielä kymmenen vuoden kuluttua, he eivät varmasti ole ryhtyneet suoltamaan sellaista elämää suurempaa taidetta kuin vaikka Blur aikuistuttuaan. Nyt on kyse kypsymättömän kirpeästä piikittelystä.
Whatever People Say I Am, That's What I'm Not huokuu ylimääräistä energiaa, luomisen vimmaa teknisen tarkkuuden kustannuksella. Spontaanin energian kourissa sovitukset ovat jääneet paikoin puolitiehen, soundit identtisiksi kautta levyn ja soitto monotoniseksi. On jokseenkin koomista, ja sympaattistakin, että saarivaltakunnan popmedian uusimpien sankareiden kohudebyytin suurin ongelma on kypsymättömän ylitsepursuava energia ja kärsimättömyys säveltämisessä. Toisaalta Arctic Monkeys voi kasvaa vaikka miten timanttisiksi hittinikkareiksi, kunhan malttavat kokeilla rohkeammin.
I Bet You Look Good on the Dancefloor, When the Sun Goes Down, Dancing Shoes ja Fake Tales of San Francisco ovat kaikki melkoisia instant-hittejä, ja räjäyttänevät yhden jos toisenkin klubin tänä keväänä. Pari sinkkua haalittuaan onkin jo saanut puristettua Arctic Monkeysista liki kaiken oleellisen irti, sillä kokonaisuusarvoa tällä debyytillä ei mainittavasti ole. Suuremmat tunteet on säästetty tulevaa varten, kun aikuiseksi ei tarvitse kasvaa ihan vielä. Rakastat tai vihaat näitä apinoita, mielipiteesi on perusteltavissa. Minä en vieläkään saa tolkkua omasta kannastani.
Pisteet: 3/5
Pieni klikki auttaa, pidä Noise hengissä!
ISO KIITOS!