Mannhai luottaa tukevasti stoner-jytäänsä, ja ote onkin huomattavasti särmikkäämpi kuin aiemmilla levyillä, The Exploderilla ja Evil Under the Sunilla. Ylinopeussakkoja ei Mannhai tunnu pelkäävän, mutta jotta vauhti tuntuisi vauhdilta, on välillä hidasteltavakin. Vaan tässä piilee myös yhtyeen ongelma. Keskitempoinen tavara, kuten esimerkiksi Better Hate Yesterday tai Mojo Runner, antavat kokonaisuudelle harmillisen puuduttavan ilmeen ja tekevät levystä nopeasti kuluvan. Mitä enemmän Hellroad Caravania kuuntelee, sitä vaikeampi on sanoa mikä biisi olikaan mikäkin.

Mannhain keulakuvaksi vaihdettu Pasi Koskinen sopii bändiin kuin kalja suuhun. Koskisen tatsi on särmikäs ja persoonallinen, vaan sekään ei riitä täysin kantamaan kokonaisuutta. Koko Mannhaita todellakin vaivaa Five Fifteen -tyyppinen hyvä mutta hivenen kulunut ilmapiiri. Levyn avauskappaleen kaltaiset nopeat jyrät kuten vaikkapa Back in the Red ja lopun Rock in a Cradle saavat levenevät farkunlahkeet onneksi kerta toisensa jälkeen vipattamaan, mutta silti Mannhai voisi puristella ruuvejaan vieläkin tiukemmalle, kun kerta voimaa tuntuu löytyvän.