Galactic Pulse ei ole läheskään yhtä vaikeasti lähestyttävää kuin proge kimuranteimmillaan, sillä suuri osa melodioista on hyvinkin helppotajuisia. Varsinainen progressiivisuus syntyy hyvin erilaisten ja näennäisesti toisiinsa mitenkään liittymättömien palasien ennakkoluulottomasta yhdistelystä. Toistoa ei harrasteta mainittavasti, mikä tekee kappaleiden hahmottamisen ja etenkin mieleen jäämisen vaikeaksi. Viisivuotiaasta lähtien eri instrumentteja käsitellyt Rönkönharju tekee kitaran kanssa selvää jälkeä, eikä kosketinkuvioistakaan puutu virtuoosimaisia kikkoja, vaikka osa sooloista on tehty koneella. Lyömäsoittimetkaan eivät kolise aitojen rumpupalikoiden voimasta, mutta siitä huolimatta kompeissa on mukavasti vaihtelua.

Musiikki on rauhallisimmillaankin tauotta matkalla jonnekin, ja lopullisena tavoitteena lienee kokea jonkinlainen valaistuminen. Kuulija ei kuitenkaan pysy mukana kovin helposti, sillä kuten vastaavilla levytyksillä usein käy, tekijä on niin voimakkaasti visionsa valloissa, että sen onnistunut tulkitseminen omille korville on tärkeämpää kuin kuulijan valistaminen. Vaihtoehtoisesti tekijä ei itsekään tiedä kokeellisen matkansa suuntaa eikä päämäärää ja kutsuu kuulijan mukaansa samanarvoiseksi katsojaksi. Lopputulos on joka tapauksessa usein sama: kiistattoman virtuositeetin ihailun ohella kuulijan päällimmäinen tunne on hämmennys. The Final Endless on mielenkiintoinen teos ja monet sen yksittäisistä melodioista onnistuneita, mutta kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.