Saatekirjeessä kerrotaan maailmaa nähneen miehen värikkäistä elämänvaiheista ja useista kokoonpanoista. Tätä taustaa vasten voisi olettaa, että musiikkiinkin olisi tarttunut monia erilaisia vaikutteita, mutta näin ei ole käynyt: Too Much Theatre lipuu eteenpäin keskenään varsin samankaltaisten, americanaa lähentelevien rallien voimalla. Sinänsä sympaattisen mies ja kitara -esityksen kuuntelua häiritsee eritoten Mitchellin naukuva, hauras nenä-ääni. Idols-karsinnoissa ei tällä pärjättäisi - ei vaikka he etsisivät uutta Bob Dylania.

Koukkuja lauluntekijä annostelee varsin säästeliäästi - ainakin puolet levyn kappalemateriaalista menee silkaksi rallatteluksi. Kunnolla mieleenpainuvia biisejä kolmentoista joukosta löytyy vain kaksi: avausbiisi This City is a Movie Set kätkee sisäänsä synkkyydessään kiehtovan, pelkistetyn grooven, ja levyn loppupuolelle piilotettu kantriballadi Hearts Breakin' onnistuu koskettamaan.

Muutamista hyvistä hetkistä ja intiimistä nauhoitusjäljestä huolimatta J Mannin eväät ovat tällä erää varsin köykäiset. 13 biisiä melko päämäärätöntä kitarannäppäilyä on kuuntelijalta liikaa pyydetty. Tällaiselta musiikilta ainakin minä vaadin karismaattisempaa tulkintaa ja kestävämpää kappalemateriaalia, kuin mitä J Mannilla on tarjota.