Kaikista korviinpistävin muutos Confessorin musiikissa löytyy laulaja Scott Jeffreysin vokaaleista. Mies laulaa tätä nykyä matalammalta kuin 90-luvun taitteen aikaan ja kuulostaa paikoin hivenen edesmenneeltä Layne Staleyltä. Lähinnä tämä johtuu siitä, että stemmaosuuksien ja vokaalien toteutuksessa on jotain samaa kuin Alice in Chainsillä muinoin. Siihen yhtymäkohdat kuitenkin loppuvat, sillä Confessorin laulumelodiat eivät todellakaan seuraile populaarimusiikiin vakiintuneita konventioita. Lisäksi Jeffreysin ääni ei ole niitä helpoiten lähestyttäviä, joten laulumelodioiden ja äänen yhteisvaikutus jakanee kuulijoiden mielipiteet aika lailla kahtia.

Se ei ole muuttunut, että Confessor jyrää edelleen teknispainotteisesti. Paikoin meno on niin vapautuneen oloista, että tekisi mieli puhua free jazzia mukaillen free metallista. Huomio kiinnittyy pakostakin Steve Sheltonin monipuoliseen rumputyöskentelyyn. Biisit vaativat useamman kuuntelukerran ennen kuin niistä saa otetta. Kuitenkin bändin hitaasti groovaavaa ja rytmikkään poukkoilevaa menoa on hauska seurata, vaikkei siinä aina kärryillä pysykään. Eihän musiikin tarvitse olla helppoa. Kolme ja puoli pistettä pyöristyköön neloseen.