Levyarvostelut
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis.
Steve Howe - Spectrum
No jopas ovat aidat matalia ylittää tänä kesänä! Progejättiläisen, Yesin, kitaristilegenda Steve Howe on näköjään päättänyt aloittaa kesälomansa tästä levystä ja jättänyt tarttumatta härkää sarvista, nimittäin sen verran tyhjää täynnä on miehen uusin instrumentaaliplatta.Valistuneella kuluttajalla on tätä nykyä kaikenlaista herkkua tarjolla kulman takana, joten vaatia sopii parasta mahdollista, vaikka kuinka olisi kerätty meriittiä aikoinaan mestariteoksilla. Nyt vaan käy niin, että levyn loppua kohden alkaa jo toivoa, että kuuntelisi aivan mitä tahansa muuta, vaikka Francis Goyaa keikalla Esson rengasvaihtokarnevaaleissa. Kokonaisuutta leimaa yliampuva kepeys ja mitättömyys, musiikki ei totaalisesti häiritse muuta mielenkiintoisempaa tekemistä. Kun musiikin yksi perimmäinen tarkoitus on herättää tunteita, mieluummin merkityksellisiä, niin kovin positiivisia fiiliksiä ei Steve kumppaneineen ole pystynyt minun tuntemuksilleni loihtimaan, sillä nyt tunteet liikkuvat jonkinlaisen myötähäpeän, kummastuksen ja vihastuksen rintamillla.
Karvat nousevat pystyyn heti levyn alkupuolella santanamaisen ruotsinlaivakeikutuksen, Band Of Lightin, kohdalla ja sen jälkeen kiukulle onkin jo annettu sopiva pohja kyteä. Intialaisin sävelkuluin käynnistyvä Ragga Of Our Times ärsyttää kevyellä hurlumheillään aiheuttaen omalla kohdallani reaktion, jossa levy oli otettava hetkeksi syrjään ja kuunneltava Motörheadin Bomber-kappale alusta loppuun, kiitos Lemmy helpotuksesta!
Loppua kohden olin valmis antamaan pikkurillini jostakin yllättävästä sävelkulusta tai edes jostakin sopivan räväkästä yksityiskohdasta, mutta kun ei, niin ei. Steven kitarointi on verrattuna herran aikaisempaan tuotantoon kuin musiikkiopiston kevätmatineasta, tai huonosta Uuno Turhapuro -soundtrackista. Jos nyt tätä levyä on jostakin syystä kuunneltava, kannattanee valita kappale Without Doubt, jossa mielenkiinto kantaa yli biisin puolivälin ja se on tällä levyllä merkittävä asianhaara se. Myös melkein päämäärään päästään herkän Hour Of Needin aikana, joskin kappaleesta olisi saanut lisäviilauksin lähes klassikon.
Kun levyllä on soittamassa progressivisen rockin kärkinimiä, kuten basistikuningas Tony Levin, tulee mieleen, että nyt on herroja kohdannut jonkilainen kollektiivinen dementiapiru, joka on saanut aikaan sen, että omia taidollisia rajoja ei enää kyetä tuottamaan ja tyydytään tätä myöten "vähempään". Harmiton on harmitonta ja jonkinlainen meriitti se tietysti sekin on taiteellisille ambitioille. Mutta ei tämän tason kaverit saa tehdä, yhdessä tai erikseen, näin munatonta shittiä, eivät vain saa.
Pisteet: 2/5
Kotisivu: www.stevehowe.com
Julkaistu: 2005-07-12
Toimittaja: Gao
