Faff-Beyn musiikkia ei voi kuvailla kaupallisesti kovin potentiaaliseksi. Yhtyeen alkuaikojen hardcoren ja thrashin sekamelska on juuri sellaista rupista paahtoa, jota arvostettiin esimerkiksi Etelä-Amerikassa pari vuosikymmentä sitten. Maike Valanteen ääni on millä tahansa asteikolla rujo, ja soittokykyjensä äärirajoilla painiskeleva soittajakaarti saa hienosti kappaleisiin mukaan vilpitöntä innostusta ja tarttuvaa aggressiota. S/M-Party-klassikon lisäksi komeimpia hetkiä ovatWhen Death Comesin ja Bleed for Men kaltaiset suoraviivaiset ja kompaktit rykäisyt. Myös vauhtipiikin saaneelta ja samaan riffiin nykimään jääneeltä Mana Manalta kuulostava No Rule miellyttää korvaa.

Järkevän kronologisesti kasattu kokoelma esittelee havainnollistavasti yhtyeen asteittaisen siirtymisen hc-vaikutteisesta paahdosta metallisempaan ja hieman kliinisempään ilmaisuun. Vaikka soundit ja soittotaito ovat 90-luvun alkupuolen tuotoksilla aiempaa paremmat, itse kappaleista valitettavasti puuttuu samanlainen into. Yllättäen jopa Ace of Spades coveroidaan. Faff-Beyn versio rullaa ihan mallikkaasti, mutta kuulostaa aivan liikaa alkuperäiseltä ollakseen oikeasti kiinnostava.

70-minuuttinen kokoelma on etenkin kerralla kuunneltuna hengästyttävä paketti, mutta vanhojen raitojen ansiosta levyn alkupään pariin palaa mielellään. Faff-Bey ei välttämättä ole samanlainen kulttinimi kuin Stone tai Airdash, mutta parhaimmillaan se sai aikaan erinomaista thrashia.