Karaisua molemmin puolin. The Insult That Made a Man Out of Macin musiikin kiteyttävään rujon epäystävälliseen hahmoon tutustumiseen vaaditaan sinnikkyyttä. Tuntuisi kuin sälli vielä kamppailee nöyryytyksensä kanssa, eikä osaa suhtautua mihinkään kohtuudella tai kypsyydellä. Toisaalta, onhan pahimmanlaatuinen kommunikaatiorajoitteinen höyrypääkin ”mies”. Tämän miehen suusta säälikin sisältää jonkinasteista kieroilua: I feel sorry for you/You’d feel sorry for me too/If I felt as sorry as you did (Sorry) ja nöyryytys siirretään eteenpäin korkokengillä alistamalla (Can Can Heels). Mutta ihme ja kumma, levyn pyörittyä ympäri muutaman kerran tästä raivotautiseen, kuulijaansa säröisen junnaavalla mätöllä murjovaan häirikköön huomaa tykästyneensä pahemman kerran. Matka ystävyyteen on kuitenkin varsin karikkoinen.

Esteellisimpänä elementtinä levyn avautumiselle on helppo pitää yksioikoisuuteen taipuvaista tyyliä. Aggressiivisen monotonian ympärille on vaikea rakentaa albumillinen sävellyksellisesti mielenkiintoista musiikkia. The Insult That Made a Man Out of Mac on kuitenkin niitä yhtyeitä, jossa soundit ovat puoli sävellystä. Rupisen kaunis äänimaailma on huolella sorvattu ja tyylikkäästi omanlaisensa. Teollissävytteiseen lo-fi-estetiikkaan luottava putkikolina, ärhäkkäästi pörisevät kielisoittimet ja vokalistin särjetty murina tukevat täydellisesti kappaleiden askeettista minimalismia. Tietynasteinen, tympäiseväkin puuduttavuus on paikallaan. Se tuo levylle ristiriitaisuutta, joka puolestaan komppaa karaisevaa, vastoinkäymisten kautta voittoon tematiikkaa.

II:n yhdeksästä päällisin puolin samanhenkisestä junnauksesta löytää tarkemman kuuntelun myötä kiehtovia lisäsävyjä. Muutama persoonallinen esitys erottuu joukosta, lopun ollessa hyvässä ja huonossa tasavahvaa materiaalia. Yhtyeen menevämpää osastoa edustavat Panic ja Sorry jyräävät julmetun tehokkaasti alkupuoliskolla ja lyijynraskas tuimistelu Getaway huolehtii levyn tylyimmästä annista. Yhdeksiköstä tunnelmallisimmassa, Head in the Boxissa, on oivan hiipivää kasvattelua ja virkistävästi bändin yleissoinnista irtautuvaa kitarointia. Aikaisemmin EP:llä julkaistu Cracked osoittautuu tässä seurassa yhdeksi levyn heikoimmaksi lenkiksi. Kokonaisuutena II on kuitenkin eheä, vaikkei sen esittelemä musiikillinen hahmo sitä olekaan.