Jotta evankeliumia voisivat syleillä kaikki säätyyn ja kansakuntaan katsomatta, on orkesteri tapansa mukaan tehnyt albumista kaksikielisen. Kielimuuri halkaisee levyn tismalleen keskeltä siten, että alkupuolella kuullaan Kvarforthin äidinkieltä ja loppupuolella englantia. Musiikki sen sijaan pysyy melko samanlaisena kautta linjan, ja kappaleet nivoutuvat sulavasti toisiinsa muodostaen tasaisen harmaan ja tahmean äänitahnan, jonka masentunut kuulija voi pursottaa tärykalvoihinsa lopulliseen transsiin vajotakseen.

Tasapaksuus ei tässä tapauksessa ole lainkaan huono asia, sillä levy pysyy kenties juuri sen ansiosta koossa edellisiä tuotoksia paremmin ja tekee kokonaisuuteen uppoutumisesta miellyttävän helppoa. Sävellykset vaikuttavat ensi kuuntelulla riisutuilta ja jopa askeettisilta, mutta musiikkiin keskittymällä kappaleet alkavat avautua eri tavalla. Lopputulosta leimaava pehmeä ja aavistuksen suttuinen tuotanto on omiaan pitelemään The Eerie Coldia soittimessa pitkiäkin aikoja kerrallaan.