On varmaankin niitä, jotka pitävät Rytmihäiriötä pelkkänä kulttiverukkeella arvostukseen nousseena urpoiluryhmänä. Urpoilua tässä on takuuvarmasti, sen voin luvata, mutta levyn kappaleet edustavat kaikesta huolimatta taidokkaasti rakennettua ja sävytykseltään yllättävänkin vaihtelevaa pikametallia. Sävellyksellisesti Rytmihäiriö osoittaakin huomattavasti enemmän kunnianhimoa kuin edellisellä toimintakaudellaan. Huuruisen häröilevää punkmeininkiä ei enää juurikaan ole, vaan orkesterilla on selvästi metallisempi vaihde silmässä. Sekoilun ytimeen palataan kuitenkin 13 sekuntia kestävässä Ei ruumis pane pahakseen –rallissa.

14 raidan ja 28 minuutin mittainen Saatana on Herra on aikamoinen hittiparaati. Kaikkein intensiivisimmillään levy on alkupuoliskolla, jolta löytyvät esimerkiksi repäisevä Tapoit - muuta et muista -aloitus, pirullisen tarttuva nimibiisi ja loistava Olet surmannut miehen. Ja voi sitä surmansekaista hurmosta, kun Mika Luttinen päästetään irti Ei mitenkään –kappaleessa. Ärhäkkää kuunneltavaa on myös Tissit Gambinassa, jossa puolestaan vierailee Diasporan Jossu E. Vierailijapoliittinen huipentuma koetaan kuitenkin reippaassa yhteislaulussa Kun työmies lyö: ”Vasaralla miehiä surmataan… ”

Rytmihäiriön musiikista joko pitää tai sitten ei, mutta tavanomaiseksi yhtyeen metelöintiä ei voi haukkua. Sen sijaan joutuu hieman pettymään orkesterin omasta takaa hoituvaan vokalistirähinään, eli toisen tulemisen myötä yhtyeeseen liittyneen Unen suoritukseen. Kyllähän mies huutaa osaa, mutta jotenkin uuden levyn ärjynnässä ei ole yhtä paljon räkää ja tulisuutta kuin aikaisemmilla julkaisuilla. Kyse voi olla myös miksauksesta, mutta joistakin esityksistä jää se viimeinen, tekarit kurkkuun lennättävä potku uupumaan. Teksti ja sävellys olisi myös voitu naittaa iskevämmin yhteen. Muuten tämä on juuri sitä mitä ankarasti piiskaavan, pahennusta herättävän punkmetallimäiskeen pitää ollakin.