Ennen kuin kiroaa CMX-herrat Mammonaa palvovina, rahanahneina ukkoina alimpaan helvettiin, kannattaa tarkastella orkesterin toimintakertomusta 1998-2004. Kyseiset vuodet pitävät sisällään 4 albumia, 1 dvd:n ja kasan singlejä. Tuosta ei äkkiseltään kuvittelisi olevan triplakokoelmaksi, mutta jos ottaa huomioon että Dinosaurus Stereophonicus on tupla-albumi, ja että b-puolet kattavat yhden kokonaisen kiekon kokoelmasta, alkaa homma kuulostaa järkevämmältä.

Cloaca Maxima II:n kaksi ensimmäistä kiekkoa, rockimpi Lyijy ja tunnelmallisesti progeileva Helium, yrittävät olla mahdollisimman edustava läpileikkaus viime vuosien CMX-albumiraidoista. Lisäksi mukana on pari hajanaista kappaletta kuten vain singlenä julkaistu Lepattajat, uudelleennauhoitettu versio muinaisesta Pyörivät sähkökoneet -rallista sekä uudet täyt Olet tässä ja Kauneus pettää. Biisivalikoimasta huomaa yhtyeen pyrkineen mahdollisimman hyvään kompromissiin omien lellikkiensä ja oletettujen yleisösuosikkien välille. Esimerkiksi Luuhamaran valinnan taustalla piilee mitä luultavimmin soittajien omat preferenssit. Veikkaan että aika moni olisi nähnyt jonkun toisen Dino-raidan sen tilalla. Samoin uskallan olettaa Sillanrakentajan popahtavan singlestatuksen pääasiassa vaikuttaneen kokoelmalle päätymiseen, vaikka Vainajalalta olisi ollut sielukkaampaakin tunnelmapalaa tarjolla. Kokoelman lopulliseen muotoutumiseen on myös vaikuttanut halu tehdä kustakin levystä mielekäs kokonaisuus - mistä plussaa. Kokoelmalevyjen kappalejärjestykset kun tuntuvat olevan lähes järjestään tylsän kronologisia tai täysin mielivaltaisesti kasaan roiskaistuja.

Huomattavasti kiinnostavampaa, kuin jaaritella viime vuosien CMX-tuotannon kultaisesta läpileikkauksesta, on tarkastella Cloaca Maxima II:n kolmatta levyä, eli Uraania. Yhtye mainitsi jossain, että tämä on se levy jota he ovat tietämättään tehneet koko ajan. Levyn kuuttatoista sävelmää yhdistää nopea, intuitiivinen tekotapa. Lopputuloksena on hurjia etnometallisia kokeiluja, räävittömiä revittelyjä ja lestissään pysymättömiä, kumman hittihakuisia b-puolia. Kaikista kummallisinta on kuitenkin se, että Uraanin kappaleet ovat niin käsittämättömän hyviä. Yhtye on säännönmukaisesti kuuden vuoden ajan pusertanut bonusraidoille studioylijäämien sijaan säkenöiviä helmiä. Metallirymistelyt Väkivallan moottorit ja Negatiivinen asenne, Sabbath-henkinen Ei tästä maailmasta sekä nimensä ja statuksensa takia julmasti hittikarkeloista poissuljettu Kvartetto rock-yhtyeelle ja solistille, op. 1 eivät häviä paljoakaan, jos ollenkaan, CMX-tuotannon kärkipäälle.

Paria vähemmän onnistunutta kokeilua lukuun ottamatta Uraani on CMX:n väkevimpiä kokonaisuuksia. Liekö kyse jonkinlaisesta irrationaalisesta hurmoksesta, mutta kun olen ostanut noita singlejä sitä mukaa kun ovat ilmestyneet, eivät läheskään kaikki b-puolet ole vakuuttaneet. Nyt kun nuo bonuskappaleet on isketty yhteen, ja kun niille on rakenneltu tällainen keinotekoinen dramaattinen kaari, muodostavat ne omalaatuisella tavalla toimivan pitkäsoiton, suorastaan täydellisen epälevyn. Jos yhtye olisi pysytellyt alkuperäisessä suunnitelmassaan, ja julkaissut vain tämän b-puolikokoelman voisi levyä täysin rinnoin hehkuttaa. Mutta ei, CMX:n piti Beatlesin tapaan saada oma ”sininen” kokoelmansa. Mielestäni olisi kannattanut odottaa seuraavaan albumiin saakka, ennen toisen triplakokoelman julkaisemista. Toisaalta, koska Cloaca Maxima II on kohtuullisesti hinnoiteltu, antaa kahden ensimmäisen cd:n otannan ohkaisuuden helposti anteeksi. Uraanin takia tämä kannattaa ensisijaisesti ostaa, minkä ohessa saa napattua talteen ne muutamat hittirallit, jotka eivät vielä levyhyllystä löydy.