Graveworm hemmottelee kuulijaa täyteläisillä soundeilla. Kitara murisee voimakkaasti peittämättä kuitenkaan alleen suuressa roolissa tunnelmoivia ja musiikkia keventäviä syntikoita. Niiden soundi vaihtelee sujuvasti sinfonisista Cradle of Filth -pastisseista futuristisiin kilkutuksiin. Stefan Fiorin murina istuu riffittelyn päälle mallikkaasti, eikä yhtyettä osaa raskaudessaan oikein mieltää italialaiseksi.

Syy siihen, miksi (N)utopia ei jää historiaan, on sävellysten persoonattomuus. Surumielisten kitarakuvioiden ja kohtalokkaiden syntikkanostatusten kannattelemat kappaleet leijailevat kyllä vaivattomasti korvasta sisään, mutta niiden käy samoin kuin yliopiston luennoille: kuuntelun jälkeen mieleen ei ole jäänyt mitään. Kyllä tämän madon paremman puutteessa ottaisi arkkuunsa luikertelemaan, mutta mullan alla oleskelua kannattaa harkita ensisijaisesti muussa seurassa.